Menu
Yleinen

Asetunko koskaan Suomeen?

Välillä huomaa unohtavansa, että on jo marraskuu. Se kuukausista kurjin. Elämä lipuu eteenpäin, ja päivä päivältä tuntuu voimakkaammin siltä, että haluan jäädä Maltalle vielä pidemmäksi aikaa. Ensin annoin itselleni aikaa kuusi kuukautta, sillä kuuden kuukauden jälkeen tuskin kukaan puhuisi mitään maitojunista ja ylitsepääsemättömästä koti-ikävästä. Silti mielessäni asetin vuoden rajapyykin sopivaksi ajaksi. Sitten voisin palata Suomeen, aloittaa opiskelut toden teolla ja jopa ostaa asunnon. Asettua. Jostain syystä edelleen mielessäni asettuminen on jotain, jonka olen varannut Suomea varten.

Asettuminen on mielestäni hassu sana. Se muistuttaa asentoa, ja tuo mieleen rivissä seisovat sotilaat. Jotakin jäykkää siinä on, kurinalaista ja järjestyksellistä. Sana on kovin aikuinen, mutta sitähän minun pitäisi ollakin. Tuon pitäisi olla minun sanani, kolmekymppisen sana. Jäykkyyden ohella asettuminen kuitenkin jotain kovin pehmeää. Sana tuo mieleeni kodin, pesän, jonne voi asettaa itsensä, raivata itselleen ja olemassaololleen jonkin konkreettisen paikan. Tulisiko minusta asettumisen myötä enemmän jotakin, helpommin ymmärrettävä, selkeämmin luokiteltava, enemmän olemassaoleva? Sana viittaa myös aktiiviseen tekemiseen ja prosessiin. Asettuminen ei tapahtu yhdessä yössä, vaan se on jotain jota rakennetaan pitkään ja hartaasti sekä ulkoisesti että sisäisesti. Asettumiselle hankitaan ulkoisia merkkejä, joista myös muut voivat lukea, kuinka aloillaan kyseinen henkilö onkaan. Asettuminen on mielestäni myös mielentila, tyytyväisyys asioiden nykytilaan ja suuntaan, ja haluttomuus tehdä mullistavia muutoksia. Kukaan ei myöskään tee asettumista puolestani, vaan minun on itseni osallistuttava aktiivisesti asettumisen prosessiin. Ja paradoksaalista on, miten vahingossa se voi silti tapahtua. Edellinen kerta on vielä tuoreessa muistissa.

Olen viimeksi ollut asettunut Suomessa vuonna 2014. Vaikka olin tuolloin sidottuna kotimaahani monin erilaisin sitein, mieleni halusi koko ajan kiihkeästi muualle. Vuoden 2015 alusta lähtien olen vaellellut siellä ja täällä, ollut ja mennyt vapaasti ja huolettomasti. Mitä vähemmän olen ollut sidottuna mihinkään paikkaan, sen rauhallisempi mieleni on ollut. Nyt kun pohdin, milloin palaan Suomeen, huomaan kysyväni itseltäni, haluanko palata ollenkaan.

Voinko enää sopeutua Suomeen? Pimeään talveen, K-plussakortteihin, toppatakkeihin, Tampereen murteeseen, Stockmannin hulluihin päiviin ja busseihin joissa ei katsota toisia silmiin. Lukisinko jälleen Helsingin sanomien klikkiotsikoita uutisista, jotka olivat merkityksettömiä jo ennen kirjoittamista? Söisinkö D-vitamiinilisiä, turtuisinko loputtomiin maitotuotteiden hyllyriveihin, kliinisyyteen, samannäköisiin ihmisiin? Saisinko edes töitä enää Suomesta? Nähtäisiinkö ulkomaanvuoteni vain epäilyttävänä aukkona CV:ssä? Mikä olisi paikkani tuolla, Euroopan ja maailman laidalla?

En ole ihminen, joka kuvittelisi olevansa muita parempi ja syvempi siksi, että on asunut muutaman vuoden ulkomailla. Ei tämä kokemus ole mitään eksistentiaalisesti minusta muuttanut. En ole tajunnut elämästä mitään syvällisen uutta. Olen vain ehtinyt tottua muuhun, nähnyt ehkä hieman erilaisia tapoja elää ja hoitaa asiat ja saanut etäisyyttä elämääni Suomessa. Olen toki muuttunut, mutta en osaa kattavasti eritellä, mikä osa siitä johtuu erilaisesta ympäristöstä ja mikä on vain kasvamista ja kypsymistä muuten. Kuitekin yksi asia on varma. Mitä kauemmin olen ollut poissa, sitä irtonaisemmaksi koen itseni suomalaisesta elämästä. En ole vuosiin seurannut paikallisia viihdesarjoja, en liiaksi katsonut uutisia tai seurannut suomalaista politiikkaa. Enkä valitettavasti ole ollut niin paljon läsnä sukulaisteni ja perheeni elämässä  kuin olisin halunnut. Olen ulkopuolinen sekä Suomessa että nykyisessä asuinmaassani. Kotini on kaikkialla ja ei missään.

En siis tiedä, haluanko palata Suomeen vuoden jälkeen. Olen varovaisesti antanut mielelleni lisäaikaa. Voisinhan olla täällä vielä ylimääräisen vuoden. Voisinhan mennä Maltan jälkeen vielä jonnekin muualle. Mielessäni on välähdellyt Espanja, Uusi-Seelanti, Sveitsi ja muutama muu maa. Haluan palata Suomeen, kun koen, että aika sille on kypsä.

Eikä se taida vielä olla. Ehkä ei vielä vuosiin.

 

6 Comments

  • Marimente
    5 marraskuun, 2017 at 4:21 pm

    K-Plussakortit! 😀 Juuri tällä viikolla löysin itseni miettimästä onkohan oma kortti vielä voimassa, kun jouluksi menen käymään Suomessa. Näitä elämän olennaisimpia asioita 🙂 Varmaan monen muun ulkosuomalaisen tavoin voin myös allekirjoittaa lauseesi ”olen ulkopuolinen sekä Suomessa että nykyisessä asuinmaassani”. Toisaalta jos ajatellaan positiivisesti, niin on onnekasta ja tietynlaista vapautta olla sellaisessa asemassa, että omaa asuinpaikkaa voi suhteellisen helposti tilanteen mukaan vaihtaa.

    Reply
    • Sandra
      6 marraskuun, 2017 at 11:40 pm

      Tuo on ihan totta! Ulkopuolisuus ei välttämättä ole sitä, että ei ole mitään missään, vaan sitä että on jotakin monessa paikkaa. Vapautta olla erilainen ja tehdä niitä muutoksia.

      K-plussakortti on hukkunut ja S-etukortti on exän rinnakkaiskortti. Että näin huonosti menee täällä 😀

      Reply
  • Anu / Mielilandia
    5 marraskuun, 2017 at 8:43 pm

    Kiinnostavaa pohdintaa. Voisiko olla, että et vain halua asettua juuri Suomeen? Vai liittykö vaan tuohon sanaan ylipäänsä liikaa kielteisiä konnotaatioita?

    Täytän itse 30 vuotta ensi vuonna, ja löysin halun asettua vasta muutettuani pari vuotta sitten Hollantiin. Suomessa koko sana jotenkin ahdisti, mutta täällä olen onnellinen siitä, että asumme omistusasunnossa, elämme ihan tavallista arkea ilman, että koko ajan pitäisi olla sähköpostissa uudet lentoliput odottamassa, eikä tarvitse muuttaa vuosikausiin ellei halua. Voihan olla, että kaukokaipuu iskee taas, kun on samassa paikassa liian kauan, mutta näin tyytyväinen yhdessä paikassa olemiseen en muista koskaan aiemmin olleeni.

    Toisaalta mikä pakko kolmikymppisen on ”asettua”, jos on onnellinen välissä paikkaa muuttaessa ja on siihen esim. töiden puolesta mahdollisuus? Suomeen ehtii sittenkin, kun (tai jos) joskus oikeasti haluaa palata. 🙂

    Reply
    • Sandra
      6 marraskuun, 2017 at 11:36 pm

      Ehkä se on se asian pihvi, että asettuminen Suomeen on mielessäni jotain hirveän lopullista. Menee osaksi sitä oravanpyörää, vaikka eihän sen periaatteessa tarvitsisi niin olla. Voin hyvin samaistua fiilikseesi Hollannista, itse ajattelin ihan samoin Australiassa. Ehkä on vain hyvä mennä ja nauttia siellä, missä tuntuu parhaalta :). Mukavia jatkoja Hollantiin!

      Reply
  • Vintagella
    8 marraskuun, 2017 at 10:09 am

    Mä en aio koskaan asettua minnekään, jos ei siltä tunnu. Olen lähtenyt ja palannut jo niin monta kertaa, ettei kukaan enää edes ihmettele sitä. Eikä kukaan kysy milloin aion asettua aloilleni. 7 vuotta ulkomailla enkä ole sieltäkään löytänyt paikkaa jonne jäädä. Nyt vajaa vuosi Suomessa ja kysyin pitkäaikaiselta työnantajaltani saisinko kohta sapattivapaata, jotta voin lähteä vapaaehtoistöihin.. Ehkä maailma on mun kotini? Älä siis säkään turhaa stressaa tällä asialla, vaan ole siellä missä hyvältä tuntuu. Työnantajat kyllä arvostavat kv-kokemusta.

    Reply
    • Sandra
      20 marraskuun, 2017 at 5:42 pm

      Ihan mahtavaa, että olet löytänyt itsellesi sopivan tavan olla ja olla asettumatta aloillesi :). Olen huomannut, että osa työnantajista arvostaa kv kokemusta, mutta osa pitää sitä vain huiteluna maailmalla.

      Reply

Leave a Reply