Erilainen Albania

Se olisi jo heinäkuu, vaikka säät eivät vaikuta kovin kesäisiltä. Siinä onkin hyvä syy palata muistelemaan toukokuista Pargan matkaa ja erityisesti matkan aikana tehtyä päiväretkeä Albaniaan. Kun kuulin, että 50 euron hintaan minulla olisi mahdollisuus vierailla toisessa maassa, halusin ehdottomasti tarttua tilaisuuteen. Minulla ei oikeastaan ollut kovin suuria ennakko-odotuksia, mutta pieni vilahdus Albaniasta herätti halun jossain vaiheessa palata ja tehdä kierros vaikkapa useammassa Balkanin maassa.

Retki alkoi jo aikaisin seitsemän kieppeillä, kun lähdimme suuntaamaan kansainvälisen seurueen kera Albanian rajalle. Rajan toisella puolella meitä odotti albanialainen opas, joka jakoi matkan aikana mielenkiintoisia kertomuksia omasta elämästään eristäytyneessä, kommunistisessa Albaniassa. Hän aloitti opastuksensa näin:

”Olen joutunut koko nuoruuteni käymään sotaharjoituksissa, joissa on valmistauduttu lännestä tulevaan hyökkäykseen. Nyt, vanhoilla päivilläni, en voisi olla iloisempi siitä, että saan toivottaa lännestä tulevat vieraat lämpimästi tervetulleeksi Albaniaan, sillä tämä tämä on mielestäni paras tapa rakentaa rauhanomaista Eurooppaa.”

Koko matkan ajan oppaamme kertoi pieniä yksityiskohtia Albaniasta. Esimerkiksi sen, että 90-luvulle tultaessa koko Albaniassa oli vain 900 autoa. Nykyään on kuulemme todella tärkeää, että omistaa mersun, oli se sitten miten käytetty ja vanha tahansa. Tämä oli totta – mersuja vilahteli ohitsemme jatkuvasti. Opas kertoi myös siitä, miten koko kommunistinen järjestelmä oli kuin yksi suuri paradoksi, joka oli jatkuvasti täynnä pieniä ristiriitaisuuksia ja vastakohtia. Esimerkiksi kiinalaisten kommunistien yhteistyössä rakentamaa radiomastoa, jonka tarkoitus oli levittää kommunistista propagandaa, käytettiin salaa lännestä tulevien uutisten kuunteluun. Se, minkä tarkoitus oli voimistaa ja ylläpitää tiettyä ideologiaa, murensi sitä samanaikaisesti.

Ensimmäiseksi Albanian puolella ajoimme usean eri kylän läpi. Kaiken keskeneräisyys pisti eniten silmään. Saman kadun varrella saattoi olla todella hienoja taloja kauniine puutarhoineen ja pihoineen, lukuisia rakenteilla olevia taloja ja sitten täysin romahtaneita rakennuksia, jotka olivat todennäköisesti olleet paikoillaan jo pitkään. Luonto puolestaan oli todella kaunis. Punaisia unikkopeltoja levittäytyi silmän kantamattomiin; sinivihreitä järviä ja kaukana siintäviä vuorenhuippuja näkyi kaikkialla. En yhtään ihmettele, miksi Albania on nouseva matkailumaa. Pelkästään luonto on näkemisen arvoinen.

Seuraavaksi tutustuimme Butrintin rauniokaupunkiin. Butrint on Albanian ja yksi Balkanin merkittävimpiä arkeologisia kohteita. Butrintista tekee erityisen kiinnostavan se, että kaupunki on ollut asutettu jo neoliittisella kaudella ja myöhemmin Antiikin Kreikan aikaan, Rooman vallan aikana, bysanttilaisella kaudella ja keskiajalla. Jokainen aikakausi on jättänyt oman jälkensä, mikä on nähtävissä muun muassa erilaisissa rakennuksissa, tekniikassa sekä pelkästään erilaisissa rakennusmateriaaleina käytetyissä kivissä.

Albalialainen oppaamme kertoo Butrintista

Tällainen Australian fani ei voinut olla kuvaamatta eykalyptus-puuta

Orjat, jotka osallistuivat amfiteatterin rakentamiseen, saivat vapauden. Teksti kertoo näistä orjista ja heidän omistajistaan.

Eri aikakausilta säilyneet rakennukset ovat todellakin hyvin erilaisia.

Tämä on suuren rakennuksen sisäpiha, joka oli täynnä Butrintista löytyneitä patsaita ja pesän rakentaneita pääskysiä.

Butrintin jälkeen lähdimme Sarandan kaupunkiin, joka on yksi Albanian tärkeimpiä matkailukohteita. Kaupungissa on kaunis ranta ja kävelykatu satamassa. Muuten kaupunki on kuin suuri rakennustyömaa. Osa hotelleista ja ravintoloista on jo valmiita ja uutuuttaan kiiltäviä, osa on vielä täysin rakenteilla. Uudet hotellit ja ravintolat ammottivat tyhjyyttään turisteja odottaen samalla kun naapuritontilla oli vielä täysin kohoamassa vähintäänkin samanmoinen pytinki. Toivottavasti turisteja riittää tulevaisuudessa, sillä selvästi toiveet ja odotukset sille ovat todella korkealla ja olisi todella sääli, jos valtavat panostukset eivät tuottaisikaan toivottua tulosta.

Rakennusmiehiä lounaalla

Kävimme lounaalla ylläolevissa kuvissa näkyvässä ravintolassa. Terassi oli osittain veden päällä ja näkymät olivat todella kauniit. Muuten puitteet olivat hyvin 80-lukua muistuttavat, jos katsoo muovituoleja, muovikukkia ja kalustuksen väritystä. Tarjolla oli muun muassa albanialaista paikallista simpukkaa, jota viljellään aivan Sarandan ulkopuolella. Itse en kokeillut sitä tällä kertaa. Lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen maksoi kahdeksan euroa, josta todennäköisesti matkayhtiö otti vielä päältä provikat siitä, että toi meidät syömään. Minimipalkka Albaniassa on noin sata euroa, joten hintataso ei esimerkiksi ruoassa ole turistille kovin korkea.

Lounaan jälkeen meillä oli vielä aikaa kierrellä kaupungilla ja poiketa ostoksille. Moni turisti riensikin edullisen alkoholin ja tupakan perässä kauppoihin. Itse löysin tieni paikalliselle torille, jossa oli tarjolla erinomaisen laatuisia hedelmiä, vihanneksia ja mausteita. Ostin ison pussillisen tuoreita kirsikoita eurolla. Albaniassa on oma valuutta lek, mutta eurot kävivät monessa paikassa, vaikka vaihtorahaa ei ainakaan torilla ollut antaa euroissa takaisin. Yhteistä kieltä meillä ei myyjien kanssa oikeastaan ollut, vaan elekielellä ja hymyllä kävimme kauppaa. Mummo, jolta ostin kirsikat, viittoi vielä minut takaisin ja elehti jotain. En ymmärtänyt yhtään, mitä hän ajoi takaa. Hän otti minulta kirsikkapussin ja johdatti talon taakse. Mietin ihmeissäni, että mitäs nyt tapahtuu. Talon seinässä oli kuitenkin pieni vesihana, jonka alla mummo vielä pesi ostetut kirsikat puhtaaksi syöntiä varten. Aivan valloittavan ystävällistä!

Rantakadulla myytiin myös paikallisia käsitöitä, joita turistia yritettiin innokkaasti saada ostamaan. Myös pienistä kioskeista ja tupakkakaupoista lähti myyjiä houkuttelemaan meitä ostoksille liikkeisiinsä. Selvästi turisteja kaivattiin kaupunkiin enemmän kukkaron nyörejänsä avaamaan. Kaikista mieleenpainuvin oli kuitenkin eräs mustalaistyttö, joka kaupusteli pikkusiskonsa kanssa rihkamarannekoruja. Tyttö oli kenties 10 – 12-vuotias. Hänellä oli likaiset vaatteet, takkuinen tukka ja huonosti hoidetut hampaat. Tyttö kulki kuitenkin itsevarmasti kuin olisi omistanut koko kaupungin. Hän puhui erittäin hyvää englantia ja osasi ranskaa, saksaa, italiaa ja venäjää. Omien sanojensa mukaan hän osasi puhua kymmentä eri kieltä. Hän kiusoitteli meitä, noin 20 matkailijan ryhmää. Hän liikkui itsevarmasti meidän edessämme, lähes keimaillen, sivaltaen välillä älykkäästi piilotettuja loukkauksia, välillä kehuja. Hän otti tilan itselleen, hakeutui huomion keskipisteeseen ja esiintyi kuin teatterissa. Hänen liikkeensä, eleensä ja ilmeensä olivat kuin näyttelijällä.

En saanut mielestäni ajatusta, että jos tuo tyttö olisi syntynyt jossain muualla, hänestä voisi tulla ihan mitä tahansa. Hän oli aivan liian fiksu siihen ympäristöön ja siihen rooliin, joka hänelle oli tässä elämän arpapelissä annettu. Kaikista kamalinta oli, että tyttö tajusi sen itse. Silmistä paistoi valtava turhautuminen, jota hän yritti piilottaa liioiteltujen eleiden ja ilkkuvan hymyn alle. Näin, että hän inhosi tätä kaikkea. Hän inhosi meitä etuoikeutettuja turisteja, hän inhosi ranteissaan kiliseviä rengasrykelmiä, hän inhosi sitä, että me tunsimme sääliä häntä kohtaan ja siten asetuimme ikään kuin hänen yläpuolelleen. Enkä voinut auttaa häntä mitenkään, enkä voinut tehdä yhtään mitään. Tämä oli kaikista pahinta.

Sanotaanko näin, että Albanian matka herätti sellaisia ajatuksia, joita en lähtenyt matkalta hakemaan. Olin elänyt niin omassa turistikuplassani, enkä kaikkien saksalaisten, hollantilaisten ja pohjoismaalaisten turistien ympäröimänä edes osannut ajatella, miten etuoikeutettu olin. Matkailu avartaa ja herättää näkemään asioita, joille on helppo ummistaa silmänsä. Niin teki myös tämä päivän matka Albaniaan.