Miksi Maltalle?

Ehkä uskoin osittain itsekin, että nyt kun palasin Suomeen lähes kahden Australiassa vietetyn vuoden jälkeen, asettuisin vihdoinkin aloilleni – mitä ikinä tuo termi oikeasti tarkoittaakaan. Heti seuraavana päivänä, kun olin saanut jalkani kotimaani kamaralle, lähdin päättäväisesti ja sisukkaalla tarmolla rakentamaan elämääni Suomessa. Kävin yliopiston pääsykokeissa, hain töitä, kävin työhaastatteluissa ja jopa katselin ostettavia yksiöitä ja pieniä kaksioita Tampereen keskustasta. Löysin itseni haaveilemasta ikiomasta tilasta, johon voisin asetella ne muutamat vielä omistamani huonekalut. Maistelin ajatusta vuosilomista, säännöllisestä tulosta ja lainanlyhennyksistä. Ajattelin elämää, jossa tasapainoilisin työn, opiskelun ja vapaa-ajan harrastusten parissa ja kalenterini huokuisi mielikuvaa täydestä elämästä. Näin itseni omistamassa torkkuviltin, huonekasvin ja sisustustyynyjä. Eivätkä nämä ajatukset tuntuneet yhtään pahalta.

Mutta tiedättekö sen Jules Verne -henkisten kirjojen päähenkilön kaltaisen tyypin, joka ei voi vastustaa tutkimusmatkojen ja vieraiden maiden kutsua? Sen, joka löytää itsensä satamasta katselemasta ankkuroituja laivoja tuntien samalla epämääräistä kaipausta ja palan tunnetta kurkussa? Sen, joka tarttuu tilaisuuteen, kun horisontissa häämöttää edes pienen pieni seikkailun mahdollisuus? Minä tunnen sellaiset tyypit kuin omat taskuni. Juuri sellaisten persoonien kanssa vietin lapsuuteni ahmien kirjoja hurjista seikkailuista, eksoottisista vieraista paikoista ja maailmasta, joka oli vielä niin kutkuttavan tuntematon ja täynnä mahdollisuuksia. Niiden tarinoiden maailmaan sijoitin itseni ja lapsen mielikuvituksen voimalla näin itseni seisomassa puisella laivankannella katselemassa valkoisen pulleita purjeita, jotka siivittäisivät laivan miehistön kohti tuntematonta.

Ja sitten, kun kuulin mahdollisuudesta lähteä Maltalle – maahan, jossa en ollut koskaan käynyt ja josta en tiennyt juuri mitään, tunsin sisimmässäni sen samankaltaisen kutkuttavan seikkailun tunteen, jonka pariin lapsuuteni kirjat olivat minut aikoinaan niin monen monta kertaa vieneet. Toki tiesin, että arkeni Maltalla tulisi täyttymään töistä ja tiesin, että tulisin tuskastelemaan sateisia talvia, huonosti eristettyjä taloja ja vuokra-asuntojen ylihinnoittelua.  Mutta samalla näin itseni imemässä auringon energiaa, siemailemassa viiniä terassilla ja katselemassa kimaltelevaa merta. Näin tuntemattoman; näin seikkailun mahdollisuuden.

Ja jotenkin se, että oli jo kerran lähtenyt uuteen maahan, teki lähdön kynnyksestä toisella kertaa paljon matalamman. Olihan Malta lisäksi paljon lähempänä kuin Australia ja voisin jopa potentiaalisesti saada perheeni ja ystäväni vierailemaan luonani. Pystyisin jopa itsekin käymään helposti pari kertaa Suomessa vuoden aikana. Olinhan lisäksi velvoitteista vapaa ja pystyin sanomaan kyllä, kun tilaisuus ilmaantui eteeni. Miksen siis tekisi juuri niin?

Toki jotkut kysyivät, että miksi ihmeessä Malta. Kenties he ajattelivat hiljaa mielessään, että mikä Maltassa nyt voisi olla parempaa kuin Suomessa, sillä Suomihan on ymmärrettävästi monen suomalaisen mielestä paras maa, mikä maailmasta löytyy. Arkihan on arkea kaikkialla, eikä elämä ole aina ruusuilla tanssimista missään. Totta, arki on arkea kaikkialla, mutta tiedän, että arjessa on silti eroja.

Ihmettelijöille en alkanut maalailemaan tarinoita lapsuuteni kirjoista ja puhumaan kutkuttavasta seikkailun mahdollisuudesta. En lähtenyt kuvailemaan rinnassa sykkivää kaipausta, en kertomaan syksyn saapuessa iskevästä levottomuudesta. En perustellut, miten uudet paikat ja kokemukset tuovat elämääni valtavasti väriä, sisältöä, makuja ja mausteita. Puolestaan tyydyin typistämään tuntemukseni vastakysymykseen. Miksi en lähtisi?

Ja kenties siihen kysymykseen kiteytyi koko tämänhetkinen elämänfilosofiani. 

Kuvat: Shell Beach, Western Australia

Jos haluat seurata reissujani, tykkää blogistani Facebookissa tai seuraa minua Instassa.