Miten uskaltaa elää itsensä näköistä elämää?

Kun luin Muru mou -blogista ajatuksia aiheesta ”kun raha ja titteli ei tuokaan onnea”, koin teeman kolahtavan niin syvästi, että päädyin hetkeksi pohtimaan elämääni, päätöksiäni ja arvoja niiden takana. Varmasti jokainen meistä kohtaa tilanteita, jolloin haluaisi toimia ympäristön odotusten vastaisesti ja joutuu toteamaan, etteivät omat unelmat vastaa sitä, mitä yhteiskunnassa yleisesti pidetään hyväksyttävänä tai tavoittelemisen arvoisena. Näissä tilanteissa yllättävän moni päätyy elämään ulkopuolisen kirjoittaman käsikirjan mukaan ja keskittyy koulutusta vastaavan työn löytämiseen, etenemiseen uralla, rahan ansaitsemiseen, kodin kauniiksi sisustamiseen, vanhempainyhdistyksiin, eläkepäiviin varautumiseen ja kaikin puolin mukavan elämän rakentamiseen. Kieltämättä tuollainen elämä palkitsee tietyllä tasolla. Aikaa myöten sinusta tulee arvostettu ja kunniallinen yhteiskunnan tuottava jäsen. Kuitenkin samalla annat unelmiesi hautautua unohduksiin yhdessä muiden nuoruutesi haihattelujen kanssa. Saatat kertoa silti ylpeänä elämästäsi luokkakokouksessa, koet ehkä paremmuuden tunnetta sinua huonommin menestyneempien ikätoverien keskuudessa ja sukujuhlissa saat vanhemmalta sukupolvelta hyväksyviä katseita, mutta syvällä sisimmässäsi tiedät, ettet ole uskaltanut elää itsesi näköistä elämää.

Kuvituksena reissukuvia, joissa otan rennosti ja hulluttelen

Jos taas päätät toimia toisin ja tehdä oman pääsi mukaan, ulkopuolisen silmissä päätöksesi ja tekemisesi voivat vaikuttaa helpoilta ja nopeasti tehdyiltä. Todellisuudessa niiden taakse voi kätkeytyä jopa vuosia kestänyttä ajatustyötä, yön pimeinä tunteina tehtyä pohdintaa, ahdistusta, pelkoja, raastavia ristiriitoja ja kuukausien valmistelua. Tosielämä ei ole mustavalkoista ja todennäköisesti joudut punnitsemaan keskenään kahta sekä hyviä että huonoja puolia sisältäviä vaihtoehtoja. Uralla menestyminen ja hyvin tienaaminen tuovat mukanaan ehdottomia etuja: et joudu murehtimaan rahasta, saat arvostusta, pääset haastamaan itseäsi, voit hemmotella itseäsi kaikella mukavalla. Tietyllä tasolla tuollainen elämä tuo varmasti tyydytystä. Jos päätät silti kuunnella sitä ääntä, joka huutaa sydämessäsi voimakkaammin, Joudut todennäköisesti jatkuvasti vastaamaan ympäristön ihmettelyihin, puolustamaan ja perustelemaan toimintaasi ja jopa kestämään ylenkatsetta niiltä, jotka pitävät sinua yksinkertaisesti epäonnistuneena.

Olen itse elänyt pitkälti yleisen ”käsikirjoituksen” mukaan. Lukiossa pänttäsin ahkerasti, jotta saisin hyvän päättötodistuksen ja keräisin kauniin rivistön laudatureja ylioppilaskokeista. Hain ja pääsin opiskelemaan alaa, jonka uskoin avaavan minulle monia ovia liike-elämään. Kuvittelin aina, että valmistuttuani pääsen koulutustani vastaavaan työhön ja rakentelin kaikkia pilvilinnoja hienoista asunnoista kaupungin keskustassa, merkkilaukuista ja viikonloppumatkoista Euroopan metropoleihin. Ajattelin, että kun pääsen työuran alkuun, alan harrastamaan ratsastusta, opettelen purjehtimaan ja kypsemmällä iällä golfaamaan. Omissa mielikuvissani näin itseni johtajana suhaamassa jakkupuku päällä ja elämässä sellaista hektistä elämää, jota näkee joissain amerikkalaisissa elokuvissa. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja vaatinut itseltäni paljon. Ennen ajattelin, että ainoa tapa toteuttaa noita ominaisuuksia on pyrkiä menestymään työuralla mahdollisimman korkealle.

Sitten näin, mitä tuollainen elämä vaatii. Venyneitä työpäiviä, jatkuvaa sähköpostin ja puhelimen päivystämistä, vaikeita toisia ihmisiä koskevia päätöksiä, stressiä, kiirettä ja kyvyttömyyttä antaa rakkaimmillesi läsnäoloasi ja parhainta osaa itsestäsi. Miksi tehdä noita uhrauksia, jos kyseessä ei ole sellainen asia, mitä todella, aidosti tahdot ja mihin tunnet intohimoa? Tajusin, etten halua tavoitella menestystä vain rahan tai arvostuksen tähden. Aloin kyseenalaistamaan sen, mitä termillä menestys yleensä tarkoitetaan. Mikä tekee ihmisestä menestyneen? Millä sitä tulee mitata?

Päätin, että yritän elää itseni näköistä elämää ja tehdä rohkeasti päätöksiä sen mukaan, mitä sydämeni kussakin hetkessä sanoo. Kun eteen tuli valinta, lähteäkö Australiaan vai jäädä Suomeen luomaan uraa, päätin lähteä, sillä sydämeni veti minua ulkomaille kohti kokemuksia ja seikkailuja. Voi olla, että emme viihdy Australiassa yhtään ja palaamme takaisin Suomeen muutaman kuukauden jälkeen. En siinäkään tapauksessa pidä itseäni epäonnistuneena tai päätöstäni vääränä, sillä kuuntelinhan sydäntäni ja tein, mitä oikeasti halusin.

Mitä työhön tulee, niin töitä tykkään tehdä ja haluan aina tehdä hyvää jälkeä ja yrittää parastani. En enää kuitenkaan anna vakituiselle työlle, tittelille tai hyvälle palkalle samanlaista painoarvoa kuin ennen. Arvostan enemmän työn sisältöä, mielenkiintoisia työtehtäviä ja sitä, että työ sopii muuhun elämäntilanteeseeni. Olen todennut, että itselleni sopii parhaiten, kun saan tehdä töitäni kohtuullisen itsenäisesti ilman, että minun on pakko tulla työpaikalle esimerkiksi kahdeksalta ja lähteä neljältä. Koen paljon mielekkäämmäksi sen, että tiedän, mitä minulta odotetaan ja milloin työn pitää olla tehty ja voin käyttää siihen sen ajan, mitä siihen tarvin, oli se sitten kuusi tai kaksitoista tuntia. Pidän myös siitä, että työtehtäväni vaihtelevat ja että päivät ovat erilaiset. Aina ei voi kuitenkaan nirsoilla ja tehdä unelmien hommia, vaan olen ihan yhtä lailla valmis tekemään rutiinitöitä klo 8 – 16, jos ei muuta ole tarjolla. Pääasia, että teen töitä omilla ehdoillani, omista arvoistani ja tavoitteistani lähtöisin.

Olen henkisesti varautunut ihmisten ihmettelyyn ja kummasteluun koskien esimerkiksi tätä Australia-päätöstä. Yllätyksekseni ainakaan minulle ei ole kukaan suoraan päin naamaa kovasti arvostellut päätöksiämme. Erityisesti lähipiiriltä on toki tullut kysymyksiä käytännön suunnitelmista, mutta uskon, että taustalla on vain vilpitön huolehtiminen pärjäämisestämme. Huomasin, että suurin este on ollut omassa päässäni. Minä olen itse rakentanut itselleni kuviteltuja odotuksia ja normeja, joiden olen antanut vaikuttaa toimintaani. Olen ollut itse uskaltamisen suurin este.

Tämän tajuaminen on tuntunut vapauttavalta.

Onko teillä ollut samanlaisia ajatuksia? Koetteko, että elätte itsenne näköistä elämää vai oletteko vielä matkalla kohti sitä?