Pohdinnat

Olenko tyypillinen y-sukupolven edustaja?

tammikuu 20, 2018
IMG_9114

Aina välillä ajaudun ajattelemaan, että olisin ainutlaatuinen. Kuvittelen, että minun elämäntapani on poikkeuksellinen ja tekemäni valinnat heijastelevat persoonallisuuteni yksilöllisiä nyansseja ja valitsemiani arvoja. Kuvittelen olevani niin erityinen, kun olen muuttanut asumaan ulkomaille, siirtynyt työpätkästä toiseen, toimialalta toiseen. Tai kun käytän päivittäin neljää eri kieltä ja olen vuorovaikutuksessa ainakin kahdenkymmenen eri kansalaisuuden kanssa. Olen muka ihmeellinen, kun kierrätän, juon kauramaitoa, en osta omaa asuntoa, mutta käytän silmiä räpäyttämättä tuhansia euroja matkailuun vuodessa. Olenko niin erityinen sittenkään? Ovatko arvoni, valintani ja koko elämäntarinani vain ilmentymä jostakin suuremmasta narratiivista, yhden ikäluokan yhteisestä kehyskertomuksesta? Olenko pelkästään tyypillinen sukupolveni edustaja, aikani tuote?

IMG_6038

Eri sukupolvien eroja on tutkittu paljon. Sanotaan, että noin yleisesti tiettynä aikana elävät ihmiset kokevat elämänsä alkuvuosina yhteisiä paikkaan ja erityisesti aikaan sidottuja ilmiöitä, jotka vaikuttavat siihen, millaisia heistä ikään kuin suurena keski-arvona tulee. Samalla jokainen sukupolvi haluaa ottaa rakoa edeltävään sukupolveen, olla erityinen, tunnistettava, ikään kuin olemassa. Niinpä meistä tulee erilaisia – toisaalta ulkoisten ilmiöiden vaikutuksesta ja toisaalta siksi, että itse pyrimme erottautumaan meitä edeltäneistä sukupolvista.

Itse kuulun niin sanottuun y-sukupolveen, 80- ja 90-luvuilla syntyneisiin. Ajauduin tässä miettimään, olenko itse tyypillinen sukupolveni edustaja, ja jouduin toteamaan, että olen jopa tyyppiesimerkki siitä. Millaisia me sitten olemme? Mitä arvostamme? Millaisia olemme työelämässä ja muuten? Tässä postauksessa pidättäydyn arvoissa ja elämäntyylissä yleensä. Työelämä vaatii ihan oman postauksensa.

80- ja 90-luvuilla syntyneet ovat nähneet teknologian läpimurron ja pyrkivät olemaan yhteydessä kaikkiin kaikkialla kaiken aikaa. Me elämme ja hengitämme sosiaalista mediaa, teemme siitä uran tai ainakin harrastuksen ja representoimme itseämme jatkuvasti verkossa. Meille ei ole eroa reaalisen maailman ja virtuaalisen maailman välillä; ne ovat yhtä todellisia kumpainenkin. Olemme olemassa yhtä aikaa erilaisissa ulottuvuuksissa jopa siinä määrin, että ristiriita itsemme ja representaation, itsestämme rakentamamme kuvan välillä voi olla valtava. Ja voi kyllä, olen tätä itsekin. Kirjoitan blogia ja jaan elämääni päivittäin erilaisissa somekanavissa. Otan kuvan nätistä ruoka-annoksesta ennen syömistä. Viestittelen, kommentoin, jaan, stalkkaan, tykkään, lovetan ja olen niin hemmetin connected, että välillä se uuvuttaa. Ja kyllä, minusta tuntuu hyvältä, jos saan seuraajia, tykkääjiä, lovettajia ja kannustavia kommentteja. Onhan koko sukupolvemme hieman huomionkipeä, vaikka itsetuntomme on lähtökohtaisesti yleensä hyvä ja uskomme jopa naiviiuteen asti, että voimme saavuttaa mitä tahansa.

IMG_6007

Olemme kasvaneet maailmaan, jossa liikkuminen on helppoa ja kansainvälisyys on uusi uskonto. Kieli- ja kulttuuriopetus kouluissa on hyvää, matkustaminen suhteessa halvempaa kuin ennen ja internet on tuonut kaukomaat ja erilaiset elämäntyylit omiin makuuhuoneisiimme. Meille ei ole kummoista muuttaa töihin ulkomaille ja toimia kansainvälisessä ympäristössä. Erilaisuus ei saa meitä kohauttamaan olkapäitämme. Poliittisen ilmapiirin muuttuminen ulkomaalaisvastaiseksi ahdistaa meitä ja saa meidät ajautumaan yhä enemmän muille vaikuttamisen areenoille. Emme koe, että politiikot puhuvat meille ja monet vaalipuheet ovat korvissamme menneisyyden kaikuja.

Tämähän on kuin omasta elämästäni. Minä, korkeakoulutettu, olen lähtenyt ulkomaille työn perässä. Työkieleni on englanti ja työkavereita minulla on neljästä eri maanosasta. Tajusin, minulla ei ole yli kymmeneen vuoteen ollut edes täysin suomalaista poikaystävää! Sisimmässäni olen suomalainen, tavallaan, mutta samalla identiteetissäni on palasia jostain laajemmasta, eurooppalaisuudesta ehkä jonain hyvin abstraktina ilmiönä. Ehkä joskus identiteettini on enemmän peräti maailmankansalainen.

IMG_8794

Meistä sanotaan, että kuvittelemme, että voimme pelastaa maailman. Mielestäni tämä on jotain, mitä muut sukupolvet sanovat meistä, mutta me emme ole niin idealistisia. Sukupolveni pitää ilmastonmuutosta suurimpana ihmiskuntaa uhkaavana kriisinä ja valtaosa on valmis alentamaan omaa elintasoaan, mikäli sitä vaadittaisiin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. En silti koe, että me olisimme äärimmäisyyden sukupolvi, mutta teemme huomaamattamme pieniä tekoja paremman maailman puolesta. Käytämme joukkoliikennettä, suosimme usein kasvisruokaa, kierrätämme, lainaamme tavaroita ostamisen sijaan ja asumme tiiviisti. Voisimme tehdä enemmänkin, mutta olemme mukavuuden- ja elämystenhaluisia. Ja suoraan sanottuna olemme usein köyhempiä kuin omat vanhempamme.

IMG_8300

Viimeisenä, muttei vähäisempänä, janoamme kokemuksia omistamisen sijasta. Siinä missä edeltäville sukupolville menestyminen tarkoitti hienoja autoja ja kesämökkiä, meille se voi olla mahdollisuus matkustaa Etelämantereelle tai käydä surffiohjaajan kurssi Balilla. Lykkäämme usein esimerkiksi naimisiinmenoa, lasten hankintaa tai asunnon ostoa, jotta voimme hankkia kokemuksia ja elämyksiä. Janoamme, että näemme mahdollisimman paljon, että elämä on täyttä, kuluttavaa, että se jättää jälkensä meihin ja muistojemme uumeniin. Haluamme heittäytyä hetkeen maailmassa, jossa ainoa pysyvä on muutos. Haluamme elää tässä ja nyt. Ajattelemme, että elämme vain kerran, mutta jos sen tekee hyvin, yksikin kerta voi olla riittävästi.

IMG_8424

Kokemuksien haaliminen on ollut ohjaava voimani jo useamman vuoden ajan. Se on saanut jättämään taakse turvallisen elämän ja opettanut elämään jatkuvassa muutoksessa ja epävarmuudessa. Se on vienyt minut Australiaan, keskelle kaupunkien sykettä ja erämaiden hiljaisuutta, vuorien huipuille ja korallien äärelle. Se on tuonut minut Maltalle, Välimeren ja keltaisten kivitalojen keskelle. Se tulee viemään minut joskus taas jonnekin muualle, koska annan uusien mahdollisuuksien ja kutkuttavien kokemusten virrata elämääni.

En siis olekaan niin ainutlaatuinen kuin omassa mielessäni ajattelen. Olen aikani tuote, sukupolveni edustaja. Mutta muuttaako se loppujen lopuksi mitään? Kenties tämä oivallus auttaa minua ymmärtämään itseäni ja muita paremmin, erittelemään ja analysoimaan meitä ihmisiä ja sitä mielenkiintoista maailmaa, joka korviemme väliin mahtuu.

Koetteko muut, että edustatte joissain asioissa omaa sukupolveanne?

 

  • Reply
    Eveliina / Korkkarit rinkassa
    tammikuu 21, 2018 at 8:58 pm

    Luin hetki sitten itsekin jonkin artikkelin liittyen sukupolvieroihin ja ihan villiinnyin googlettelemaan asiasta lisää. Minä olen ihan kirkkaasti Y-sukupolven malliedustaja, inhoan suuria tavaramääriä ja omistamista, reissaamiseen kulunut raha on käytännössä investointi, työn pitää olla merkityksellistä ja elämän tulee antaa koko ajan jotain uutta ja mielenkiintoista. Ihana erilainen postaus! Ja onnea vielä uudelle blogille! 🙂

    • Reply
      Sandra
      tammikuu 27, 2018 at 7:05 am

      Voi kiitos Eveliina! Itseä on kanssa kiinnostanut nämä sukupolvikategorisoinnit ja yllättävän moni juttu napsahti omalle kohdalle myös. Kiva kuulla, jos tykkäsit postauksesta 🙂

  • Reply
    Pirkko / Meriharakka
    tammikuu 22, 2018 at 4:41 pm

    Hmm … pitäisiköhän minun edes kommentoida tähän, sillä en kuulu Y-sukupolveen vaan ”suuren murroksen” sukupolveen (väittää joku Ylen joskus julkaisema luokittelu). Eli jotain suurten ikäluokkien jälkeen. No kieltämättä, jossain määrin olen varmasti tuossa murroksessa ollut mukana, sillä monen asian tiimoilta esimerkiksi koulussa olimme ensimmäisiä tai viimeisiä ikäluokkia asioiden jotenkin muuttuessa.
    Kokemusten arvostamiseen tavaroiden sijaan olen kuitenkin minäkin vähitellen kasvanut – ei vähiten siinä vaiheessa kun olin mukana selvittämässä isäni jäämistöä yli 200 neliön asunnossa, jossa perheemme oli asunut yli 40 vuotta.
    Koulutuksen, uran ja asuntojen omistamisen osalta olen kyllä kulkenut perinteisemmän polun, eli ensin opinnot, sitten työt ja vasta sen jälkeen huvit – mutta toisaalta aikoinaan ei ulkomaille noin vaan lähdettykään ja työtkin olivat urapolkuja ei pätkiä.
    No toisaalta tuo polku on tuottanut sen verran, että nyt voin jo tehdä mitä haluan ja käyttää siihen kohtuullisesti rahaakin, etenkin kun jälkikasvua ei ole siunaantunut (taisin odottaa liian pitkään sopivaa ajankohtaa), joten kerättyjä asuntoja ei ole pakko perinnöksikään asti säästää.
    Mutta siis, yhteenvetona, taidan minä olla sukupolveni edustaja, sillä kanssani ”samassa kuplassa” meitä on paljon saman polun kulkeneita ja suunnilleen samassa asemassa nyt olevia. Jotka sitten vähän surevat jälkikasvunsa osalta, että asettuvatkohan ne koskaan paikalleen ja mitenkähän niiden lopulta käy. Luultavasti hyvin, ehkä aineellisesti vähän köyhemmin, mutta toisaalta monet perivät edelliset sukupolvet ja nyttemmin perittävääkin on enevässä määrin per sukupolvi, toistaiseksi.

    • Reply
      Sandra
      tammikuu 27, 2018 at 7:26 am

      Kiitos Pirkko tästä kommentista, oikeastaan toivoinkin salaisesti, että kommentoisit tähän. Luulen, että itsekin olisin kulkenut samanlaisen polun erilaisessa pitkien työurien ja ei-niin helpon, yleisen ja edullisen matkailun (tai ulkomaille muuttamisen) maailmassa. Ja ehkä myös toisinpäin.

      Uskon, että erilaiset tavat eivät ole huonompia tai parempia – molemmissa löytyy kumpaakin. Olen kanssasi siinä tavalla samaa mieltä, että ensin työ ja sitten huvi. Itselläni tuo menee vain nopeammassa syklissä: ensin 6 kk töitä, sitten pari kuukautta reissaamista, sitten taas töitä.

      Kyllähän jossain vaiheessa omat vanhempani (puhumattakaan isovanhemmista) ovat varmaan miettineet, koskakohan se ”löytää paikkansa”, mutta toisaalta he ovat todenneet, että ihan hyvin sitä on näinkin pärjätty. Kuten itsekin sanoit, ei varmaan aineellisesti ihan yhtä hyvin, mutta riittävän hyvin kuitenkin.

      Hyvää alkanutta vuotta ja uusia reissuja! Mahtavia suunnitelmia teillä on ainakin, mitä nyt olen blogistasi lukenut!

  • Reply
    Liisa
    tammikuu 22, 2018 at 9:00 pm

    Tunnistan itsestäni monia Y-sukupolven piirteitä, ehkä vahvimpana tuo kansainvälisyys. Toisaalta itse en osaa pitää sitä sukupolveeni, vaan perhetaustaani liittyvänä piirteenä: olen kasvanut monikulttuurisessa perheessä ja jo isoisovanhempani olivat monikulttuurisessa suhteessa, joten ”ulkomaille” lähteminen ja maasta toiseen muuttaminen tuntuvat hyvin luonnollisilta. 🙂 Tosi mielenkiintoinen postaus!

    • Reply
      Sandra
      tammikuu 31, 2018 at 5:42 am

      Kiitos Liisa! Kuulostaa kyllä tapauksessasi, että kansainvälisyys liittyy enemmän omaan perhetilanteeseesi. Itselläni on ihan ”tavallinen” suomalainen perhetausta, mutta silti on jonkinlaista kansainvälisyyden ripaisua tullut sieltäkin, kun on matkusteltu paljon.

  • Reply
    Saana | Live now – dream later
    tammikuu 23, 2018 at 6:13 am

    Mulla on ylipäätään melko ristiriitaiset tuntemukset koko ”y-sukupolvi”- ja ”milleniaali”-luokitteluja kohtaan. Ymmärrän sen niistä, jotka ovat oikeasti syntyneet uuden vuosituhannen puolella ja käytännössä siis syntyneet kännykät ja tabletit käsissään, mutta 80-luvun lapsena näihin ”uusiin sukupolviin” kuuluminen lähinnä naurattaa. Ehkä eniten siksi, että niistä on alettu puhua vasta ihan viime vuosina, eikä me tiedetty omina nuoruusvuosina näistä määritelmistä vielä mitään. Silti kansainvälisyys ja maailman näkeminen on kiinnostanut pienestä pitäen, ja olen teinivuosista asti juossut muilla mailla kielikursseilla ja töissä ihan vaan maailman kokemisen ja näkemisen halusta. Englantia opin sopertamaan jossain määrin jo alle kouluikäisenä ihan oman kiinnostuksen vuoksi, ja koko työeämäni olen työskennellyt monikielisessä ympäristössä, oli se sitten Suomessa tai ulkomailla. Oman asunnon ostaminen oli mulle kuitenkin ihan päivänselvä juttu, ja olin 23-vuotias kun sen tein. Nyt 10 vuotta myöhemmin asun samassa asunnossa edelleen, ja olen äärettömän onnellinen siitä. Vuokran maksaminen umpituntemattomalle on mun mielestä aina ollut hullun hommaa, enkä koe itseäni materialistiksi sen takia, vaan asunto on sijoitus siinä missä mikä tahansa muukin osake. Oman asunnon ostamisen jälkeen olen muuttanut ulkomaille kahdesti ja kotiin on ollut aina kiva palata. Olenko tyypillinen sukupolveni edustaja? Ei hajuakaan, sillä lapsuuden luokkatovereista kukaan ei elä sellaista elämää kuin minä elän. Lähinnä koen olevani oma itseni, ja se riittää mulle! 🙂

    • Reply
      Sandra
      tammikuu 31, 2018 at 5:45 am

      Mahtava kommentti, kiitos tästä. Vaikea mustakin vetää kovia yhteenvetoja isosta määrästä ihmisiä. Kun mietin myös omia vanhoja luokkatovereita, niin kaikilla meillä on kovin erilainen elämä. Ehkä jopa mulla on se yksi ”epätyypillisimmistä” vaikka elänkin muka hyvin tyypillistä y-sukupolven elämää.

      Mun mielestä oma asunto on kaikin puolin järkevä juttu, jos vaan elämäntilanteeseen sopii. Ehdottomasti olisi pitänyt vahvemmin miettiä omaa asuntoa jo opiskelujen alkuvaiheissa (toki olisi tarvittu varmaan vanhemmilta aika paljon takuita), sillä turhalta tuntui maksaa vuokraa vuosikaudet.

  • Reply
    Teea | Curious Feet
    tammikuu 24, 2018 at 1:20 pm

    Todella mielenkiintoinen teksti, olen itsekin näitä asioita joskus pohtinut ja voisin varmaan keskustella tästä asiasta tuntikausia. Kaikkihan me olemme ympäristömme tuotteita. Missä määrin mikäkin kehenkin vaikuttaa, sitä onkin kiehtovaa pohtia, mutta vaikeaa löytää vastausta.

    Saanan kommentti on kuitenkin mielestäni mainio! Tästä y-sukupolvesta on tosiaan alettu puhua vasta viime vuosina, mutta itsekin olin jo lapsena seikkailunhaluinen enkä välittänyt omistaa liikaa. Olin kuitenkin myös yksin näiden ajatusten kanssa silloin ja itseasiassa olen omassa ystäväpiirissäni ja vanhojen luokkakavereiden kesken aika pitkälti edelleen jonkin sortin poikkeus (osa heistä varmaan kokee olevansa erilaisia muusta joukosta myös jossakin toisessa isossa asiassa). Kuitenkin nuoremmista, tuntemattomista, löydän enemmän ihmisiä, joilla on näitä samoja ajatuksia (vaikkei minulla siltikään ole kovin paljon yhteistä heidän kanssaan silti), joten en kuitenkaan koe olevani mitenkään merkitsevän erilainen kuin muut ikäiseni. Tunnen olevani vähän jokaisessa asiassa keskiviivalla. En esimerkiksi ääripäänä ympäri maailmaa reissaava seikkailija, jolle kodin seinät ja omistaminen eivät merkitse paljoakaan, mutta en toisaalta myöskään se toinen ääripään ihminen, joka ostaa tavaroita elämysten sijaan ja haluaa vain pysyä kotona ja luoda uraa.

    Mahtavaa on se, että vaihtoehtoja on niin mielettömästi. Ehkä meidän vanhempien ”piti” kaikkien elää enemmän samalla tavalla, koska vaihtoehtoja ei ollut tai niitä ei nähty, mutta meidän ikäpolvi voi jo valita lukuisista vaihtoehdoista sen oman polun, jota kulkea. Toiselle se on se perinteisempi työ-koti-avioliitto-lapset, jollekulle nomadielämä, kolmannelle downshiftaaminen, neljälle joku aivan muu tai yhdistelmä edellisiä.

    Onneksi sitä voi olla järkevä ja seikkailunhaluinen samaan aikaan. Sitä voi vaikkapa Saanan tavoin ottaa asuntolainan ja ostaa asunnon, mutta siltikin muuttaa ulkomaille. Sijoittaminen (eli omistaminen) on itseasiassa itselleni seikkailujen ja vapaan elämän mahdollistaja eikä sitä rajoittava tekijä. Itselläni asunnon ostamista on hidastanut osittain se, että minulla ei ole koskaan ollut mielenkiintoa pysyä yhdessä työpaikassa pitkään, koska olen halunnut koko elämäni matkustaa monta kertaa vuodessa, työskennellä ainakin osan vuodesta mieluummin osa-aikaisesti nauttiakseni lukemisesta ja muista harrastuksistani enkä ole missään nimessä halunnut lomailla vain sitä normia viittä viikkoa vuodessa. Tämän vuoksi en nuorempana saanut asuntolainaa kun sitä pankista hain vaikka säästöjä olikin. Onneksi tajusin silti jatkaa säästämistä ja sijoittamista jatkuvan reissaamisen ohella ja myöhemmin sen sitten huomasikin, että kannatti :). Jos nuoremmille antaisinkin ohjeen, jonka olisin itse halunnut 16-vuotiaana saada, niin sanoisin, että asunnon / osakkeiden / rahastojen omistaminen kannattaa jo opiskeluaikana, koska vuosien päästä ne pienetkin rahalliset panostukset voivat tarjota sen vapaan elämän, jonka perään monet nuoret ja vanhemmatkin tuntuvat haikailevan.

    Tietysti ehkä enemmän tarkoitit omistamisella sitä, että kotona on kasoittain vaatteita, hienoja laitteita, auto, sisustustavaraa ja niin edelleen etkä vain asuntolainaa ja asunnon ostamista. Niiden suhteen onkin hyvä olla tarkkana. En siltikään menisi sanomaan, etteikö joku sisustamisesta hyvin paljon kiinnostunut voisi myös samaan aikaan arvostaa elämyksiä yhtä lailla. Onneksi elämässä ei tarvitse jokaisessa asiassa valita joko tai, toisinaan voi valita molemmat.

    Mutta siis, kiitoksia taas kerran loistavasta tekstistä! Jo otsikko sai innostumaan kun näin kuka sen on kirjoittanut. Sun mietteitä on aina yhtä kiinnostavaa lukea!

    • Reply
      Sandra
      tammikuu 31, 2018 at 5:58 am

      Taas toinen aivan loistava kommentti, aivan kuten Saanankin tuossa alla.

      Mä olin myös lapsena seikkailunhaluinen ja sellainen vähän rämäpää, enkä usko, että tuossa iässä mitkään suuret ja laajat ilmiöt oli ehtinyt vaikuttaa vielä. Ja luulen, että monet lapset kautta aikain on olleet sellaisia, mutta sitten myöhemmin ei ole ollut mahdollisuuksia tehdä sitä, mistä tykkää.

      Tuntuu myös, että normi viisi viikkoa lomaa vuodessa ei vain riitä. Sellainen 9 kuukautta töitä, 3 kuukautta lomaa tuntuu paremmalta :D. Pidän itsekin järkevänä oman asunnon ostoa, jos vain elämäntilanne sen sallii. Itse harrastelen myös sijoittamista ja koko ajan opin siitäkin maailmasta enemmän. Olen täysin samaa mieltä, että säästäminen, sijoittaminen, ja sen oman asunnon hankinta on hyviä juttuja. Sitten sitä säästettyä rahaa voi käyttää siihen, mistä itse saa eniten iloa – oli se merkkivaatteita, sisustamista tai vaikka matkailua.

      Omistamisella tarkoitin juuri enemmänkin sitä, että asioita hankitaan yli tarpeen puhtaan omistamisen halusta (tästä toki ulkona kaikki intohimot – jos joku rakastaa kirjoja ja saa niistä iloa, niin silloin kotoa saakin löytyä valtava kirjahylly täynnä aarteita). Ainakin itse olin aiemmin sellainen, että hain hyvää oloa ostamalla vaatteita ja muuta mitä en tarvinnut. Sitten kun muutin elämää sellaiseksi, mistä itse nautin, kaiken ylimääräisen ostelu menetti aiemman hohdon.

  • Reply
    Anna | Muuttolintu.com
    tammikuu 25, 2018 at 2:27 am

    Mielenkiintoista pohdintaa. En ole hirveästi perehtynyt minkälaiseen sukupolveen kuulun, ja samaistuin eniten tuohon Saanan kommenttiin, ”olenko tyypillinen sukupolveni edustaja? Ei hajuakaan, sillä lapsuuden luokkatovereista kukaan ei elä sellaista elämää kuin minä elän. Lähinnä koen olevani oma itseni, ja se riittää mulle!” 🙂 Jäin miettimään, että jos me jo eletään ja hengitetään sosiaalista mediaa, niin mites sitten nämä tällä vuosituhannella syntyneet, joilla on tabletit ja kännykät jo ekaluokalla. Monet noista mainituista asioista pätee varmasti niihinkin, paitsi potenssiin kymmenen. Nythän reissaaminen on nuorille vielä paljon enemmän helpompaa ja useille itsestäänselvää verrattuna meihin. Mutta joo, tunnistin kyllä itseni, hetkessä eläminen on tärkeätä ja haalin kokemuksia mieluummin kuin omaisuutta!

    • Reply
      Sandra
      tammikuu 31, 2018 at 6:01 am

      Saa nähdä tosiaan, millaisia näistä 2000-luvulla syntyneistä tulee, kun maailma on vielä eri asteella auki kuin meille aikoinaan. Kyllä sä olet monessa asiassa varmaan aika ”tyypillinen” y-sukupolven edustaja (läppärityöläinen joka elää diginomadin arkea ja bloggaa elämästään….) :).

  • Reply
    Sonja Evita / Shining Journey
    tammikuu 27, 2018 at 3:16 pm

    Todella mielenkiintoinen teksti, samoin kaikki sitä seuraavat kommentit! 🙂 Itsekin olen pohtinut monesti samoja asioita, joista kirjoitit. Melkein olisin voinut vaikka tekstisi kirjoittaa monelta osin. Koen olevani pitkälti juuri kuvailemasi Y-sukupolven edustaja, sillä olen aina panostanut uusien asioiden kokemiseen ja elämyksiin sekä matkusteluun, mutta myös henkiseen kasvuun ja omaan kehitykseen materian sijaan. Olen jonkin sortin minimalisti, joka haluaa omistaa mahdollisimman vähän. Näin on myös helpompi vaihtaa asuinpaikkaa tai asuinmaata, kun sen aika tulee. Asun tällä hetkellä ulkomailla ja olen hyvinvointialan yrittäjä sekä freelance-toimittaja. Vapaus on ollut minulle aina tärkeä arvo, elämääni viitoittava kivijalka. Kuten joku mainitsi, 80-luvulla ei vielä puhuttu mistään Y-sukupolvista. Kun ajattelen muita sukupolveni edustajia, koen silti olevani erilainen kuin esimerkiksi synnyinpaikkani muut samanikäiset. Jos ajatellaan asiaa laajasti, minunlaisiani Y-sukupolven edustajia on varmasti todella paljon. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa kuitenkin koin itseni todella ulkopuoliseksi koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kaikki muut olivat erilaisia kuin minä, heillä oli aivan erilaiset haaveet. Välillä olin jopa masentunut ja surullinen, kun koin olevani niin erilainen. En löytänyt minkäänlaista yhteyttä muihin ikäisiini, vaan ajattelin kaikesta eri tavalla kuin muut. Minusta tuli vetäytyvä ja hiljainen. Elämäni puhkesi kukkaan vasta paljon myöhemmin, kun aloin löytää samoin ajattelevia ja eläviä sielunsiskoja ja -veljiä. Kun aloitin syksyllä uuden blogini, olen löytänyt matkabloggaajayhteisöjen kautta myös aivan ihania blogeja seurattavaksi, kuten tämä sinunkin omasi. On ihanaa, kun voi tuntea kuuluvansa näin ihanaan joukkoon samankaltaisia ihmisiä, mutta olla silti ainutlaatuinen omalla tavallaan. Jokainen meistä on. <3

    • Reply
      Sandra
      tammikuu 31, 2018 at 6:06 am

      Vau, olipa tässäkin loistava kommentti! Tekstisi oli myös kuin omasta kynästä. Itsekin pieneltä paikkakunnalta kotoisin ja elän hyvin erilaista elämää kuin kukaan, jonka tunnen reaalimaailmassa. Itsekin vasta matkabloggaamisen myötä olen tutustunut erilailla ajatteleviin ihmisiin, joille on ominaista jonkinlainen vapauden kaipuu ja sielun levottomuus. Tästä tulikin hyvä postausidea….. 🙂

      Matkustaessa ja matkabloggaajien keskuudessa tapaa samankaltaisia ihmisiä, joiden kautta on voinut jakaa ja vertailla näitä ajatuksia. Kuten sanoit, jokainen on ainutlaatuinen omalla tavallaan silti ja se on se rikkaus tässä hommassa. Kiitos myös omasta blogistasi ja hyvistä postauksista!

  • Reply
    Anna-Katri / Adalmina's Adventures
    tammikuu 27, 2018 at 3:23 pm

    Mielestäni hankaluus syntyy juuri siinä, kun ihmisiä aletaan laittamaan samaan muottiin ja yleistämään käsityksiä siitä, mikä on oikea tapa elää tai olla. Toki ne vuodet milloin olemme kasvaneet ja kehittyneet ovat antaneet meille ulkoisia vaikutteita minäkuvaamme, mutta uskon silti, että suurin osa valinnoistamme kumpuaa sisältä – on se sitten tietoisia tai tiedostamattomia valintoja. Kiinnostavaa onkin ollut lukea siitä, kuinka tietyt taustamme tai elämäntapahtumat voivat vaikuttaa siihen mihin suuntaan elämäämme rakennamme ja miten sitä elämme. Toiset eivät koskaan ymmärrä miksi näin toimivat, toisilla taas on parempi oma kuva sisimmästään. 🙂 Kiinnostava postaus, kiinnostavasti kirjoitettu.

    • Reply
      Sandra
      tammikuu 31, 2018 at 6:10 am

      Kiitos! Ajattelen toki, että ympäristö vaikuttaa meihin, ja silti samalla nämä luokittelut ovat valtavan keinotekoisia. Esimerkiksi jos vertaan sisaruksiini, joiden kanssa olen kasvanut samassa ympäristössä. Meillä kaikilla on hyvin erilainen arki ja elämä. Itse olen töissä ulkomailla, toinen elää lapsiperhe-omistusasunto-avioliitto -arkea ja yksi opiskelee ja tekee töitä. Paljon siis vaikuttaa se oma yksilöllisyys ja persoonallisuus. Meillä on siis valta tehdä elämästämme sellaista kuin itse haluamme. 🙂

Leave a Reply