Pohdinnat Ura ja opiskelut

Väsymyksestä, opiskelusta ja stressistä

heinäkuu 12, 2019

Olen tässä viimeiset päivät seurannut keskustelua opiskelijoiden väsymyksestä versus laiskanpulskeista syöttöporsaista ja samalla miettinyt omia uupumiskokemuksiani. Kävin lukemassa toisen journalistiikan opiskelijan Katariina Halosen loistavan tekstin, jossa hän kertoi hiuksiensa ja ripsiensä tippuneen opiskeluaikaisen stressin vuoksi. Samalla mietin rehellisesti, jaksanko jatkaa syksyllä pahamaineisia toisen vuoden kursseja. Tuolloin journalistiikassa tehdään urakalla käytännön kursseja, joissa päivät venyvät pitkiksi ja samalla pitää löytää itselleen harjoittelupaikka. Ja toki käydä ohessa muita valinnaisia opintoja. Ainiin, ja tehdä töitä.

Rehellisesti sanottuna nyt väsyttää.

Olen kasannut elämääni mielenkiintoisia juttuja: töitä, opintoja, treenejä ja monenmoisia pieniä projekteja. Noin vuosi sitten aloin tehdä töitä yrittäjänä, mikä on yksi parhaimmista päätöksistä, joita olen koskaan tehnyt. Päivät venyvät kuitenkin välillä pitkiksi, kun ne on tilkitty täyteen erilaisia töitä ja koulutehtäviä. Koskaan opintopäivien aikana ei ole tullut tunne, että olisi jotenkin hyvässä tahdissa tehtävien kanssa. Hallinnan tunnetta on vaikea saavuttaa. Päinvastoin työ- ja koulutehtävät kasaantuvat yhdeksi isoksi lankakeräksi, jota yrittää koko ajan purkaa akuutimmista päästä. Aina on tekemistä. Ei koskaan lepoa.

Kunnes oli pakko pysähtyä

Kun tätä oli jatkunut noin vuosi, aloin itsekin saada fyysisiä oireita, vaikken tuntenut kokevani stressiä. Heräilin yöllä, päätä särki jatkuvasti,  huimasi ja oksetti. Silmäluomessa oli elohiiri viisi kuukautta putkeen. Iltaisin tunsin sydämentykytystä.  Kaikki huipentui siihen, kun lähdin yöllä päivystykseen voimakkaiden vatsakipujen vuoksi. Testeissä näkyi aavistuksen kohollaan olevat tulehdusarvot, mutta ei mitään akuuttia. Sain käskyn ottaa lisää Buranaa. Diagnosoin itse, että oireiden oli johduttava stressistä. Ei mistään akuutista tenttiviikkostressistä, vaan pitkäaikaisesta jatkuvan suorittamisen tilasta, jossa ei koskaan lepää.

Seuraavana päivänä hain aamupalaa alakerran lähikaupasta. Sydän hakkasi yhtä kovaa kuin HIIT-treeneissä, joita olin jaksanut pari päivää sitten vetää kaksi putkeen.

Seuraavana päivänä oli työpäivä, jonka jälkeen vain makasin sohvalla. Seuraavana vapaapäivänä köpöttelin noin reilun kilometrin matkan luonnossa. Jalat olivat niin maitohapoilla, että piti levätä kahdesti. Vartin lenkki kesti puolitoista tuntia.

Mutta vähitellen alkoi helpottaa. Osasin kuin osasinkin tunnistaa hälytysmerkit ja puuttua tilanteeseen riittävän ajoissa. Olinhan ollut tässä aiemminkin.

Lukiolaisten stressi vs. korkeakouluopiskelijoiden stressi

 

Jännä, miten kaikki ovat yhdellä äänellä huolestuneita lukiolaisten stressistä, mutta yliopisto-opiskelijoiden kohdalla väsyminen kuitataan puheella hemmotelluista syöttöporsaista. Aiemmat ikäluokat muistelevat innokkaasti omia opiskeluaikojaan, jolloin piti elää lainalla ja pienissä kämpissä. Köyhää oli, mutta koskaan ei valitettu. Mitä nyt sodan kokenut sukupolvi nimitteli pullamössöiksi, kun itse olivat samassa iässä Raatteentiellä.

Itse koin burnoutin lukioaikana, koska ajauduin valtavaan perfektionismin noidankehään. Elämänkokemusta ei ollut hirveästi,  joten lukiossa menestyminen näyttäytyi samana kuin koko elämässä menestyminen. Toisen kerran koin isoa stressiä aikana ennen valmistumista kauppakorkeasta. Tuolloin luulin, että on elämän ja kuoleman kysymys saada hyvä ensimmäinen työpaikka valmistumisen jälkeen, ja kilpailu oli äärimmäisen kovaa.  Paine oli valtava, ja jälleen taas ehkä elämänkokemuksen puuttuessa kuvittelin, että hyvä entrance job olisi takuu menestyneeseen elämään.

Eihän se stressi tietenkään työelämässä mihinkään katoa. Toimeentulo muuttuu ehkä turvatummaksi ja viikonloppuisin ja kesälomalla saa ladata akkuja. Tämä on se pieni suuri ero.

Miten opiskeluaika on erilaista nyt?

Olen yhtä mieltä siitä, että vuosikymmenien aikana elintaso on noussut. Äitini lapsuudessa osa koulun lapsista sai kenkäavustusta; omassa koulussani kävi viikottain puheterapeutti ja vuosittain hammashoitaja. Ostin ensimmäisen kännykkäni 13-vuotiaana, mutta kolmivuotias siskonpoikani katsoo sujuvasti lastenohjelmia omalta tabletilta. Isovanhempani asuivat naimisiin mennessään yhdeksän neliön huoneessa. Vanhempani saivat jo 30-neliöisen yksiön. Itse asuin noihin aikoihin 50 neliön kaksiossa, josta löytyi taulutelkkari ja astianpesukone. Aina voi katsoa taaksepäin ja miettiä, miten elintaso onkaan noussut. Omaa arkeaan ja pärjäämistä on turha verrata 30 vuoden takaiseen arkeen, vaan siihen, mitä on ympärillä nyt.

Teknologia on tuonut tullessaan omat stressitekijät, mikä näkyy niin työ- kuin koulumaailmassa. Ennen yrityksissä oli omat sihteerit, jotka kirjoittivat liikekirjeet, hoitivat juoksevia asioita, tekivät varauksia ja vastasivat puhelimeen. Nyt yrityksen ylimmän johdon jäsenistä lähtien kaikki lähettävät itse sähköpostit, vastaavat puhelimeen ja seuraavat työasioita illalla puhelimestaan. Tavallisena rauhallisena päivänä saan noin 200 – 300 pikaviestiä Whatsupissa, Facebookin Messengerissä, Slackissa, Skypessä ja Instagramissa yhteensä. Tämä ei ole paljon, paljon vähemmän mitä monilla.

Opiskeluissa teknologia tuo omaa maustettaan mukaan. Tietenkin on vaatimus osata rakentaa sujuvasti Powerpointit, luoda taulukoita Excelillä ja osata sivunumeroida Word-dokumentit. SPSS:n tilastoanalyysit hoituvat kanssa. Osa kursseista suoritetaan kokonaan netissä. Lisäksi tietenkin journalistiopiskelijat kantavat huolta, että osaavat kuvata, käsitellä kuvia, videoida ja editoida videot sekä hallitsevat kaikki tärkeät sosiaalisen median sovellukset.

Ehkä suurin ero on kuitenkin huoli tulevaisuudesta. Ennen yliopistotutkinto takasi ainakin jonkinlaisen työpaikan. Nyt opiskelijat stressaavat jopa ensimmäisen kesän kesätyöpaikkaa, sillä CV ”pitää” rakentaa kilpailukykyiseksi alusta lähtien. Työelämän pätkittäisyys huolettaa monia. Harjoittelupaikoista stressataan, erityisesti ensimmäisestä valmistumisen jälkeisestä työpaikasta stressataan. Koko opiskeluelämä on rakennettu putkeksi, jossa yhdenkin palasen epäonnistuminen romahduttaa koko korttitalon. Tai näin ainakin koetaan.

Mitä olen oppinut?

Uupumisten kautta olen oppinut tunnistamaan hälytysmerkkejä ja reagoimaan niihin. Lepo ja rauhoittuminen on tärkeää. Elämänkokemuksen kertymisen kautta osaa myös asettaa asioita oikeaan mittakaavaan. Hyvän harjoittelupaikan löytäminen ei tunnu elämän ja kuoleman kysymykseltä, kun muistaa, että on selvinnyt avioerosta ja läheisten kuolemasta. Erityisesti kun on päättänyt elää vahvasti omannäköistä elämää, ei enää vertaa itseään muihin ja tunne tarvetta kilpailla mistään.

Tämän pitkän tekstin pointti on ehkä tässä: älkää hyvät ihmiset vähätelkö toisten uupumisen kokemuksia vain siksi, että heidän arkensa näyttää teistä näennäisesti helpolta. Ja toisaalta: älkää rakentako itsellenne liikaa vaatimuksia, koska kyllä te selviätte.

 

 

  • Reply
    Hanna
    heinäkuu 12, 2019 at 6:42 am

    Kiinnostava ja ajankohtainen kirjoitus. Onneksi omalla kohdallasi huomasit vaaran merkit ajoissa. Ikävä kyllä nykyään meininki on sellaista, että jatkuvasti stressaantuneena olemista pidetään ns. yleisesti hyväksyttävänä normaalina tilana, mikä ei todellakaan ole normaalia. Stressaantunutta saatetaan pitää vaikkapa työpaikalla ahkerana työntekijänä, vaikka todellisuudessa työn määrä tai ainakin laatu yleensä kärsii, jos ei ole parhaimmassa mahdollisessa vireystilassa henkisesti ja fyysisesti. Itse nyt kahden vuoden opiskelurupeaman jäljiltä ihmettelin, kuinka ylipäänsä selvisin viime keväästä. Samana keväänä tein työmatkat mukaan laskettuna 10h päiviä töissä, suoritin työn ohella viimeisiä kursseja ja tein gradun. Maaliskuussa kun yksi parhaista ystävistäni menehtyi, olin vähällä lopettaa ja jättää koko homman kesken, koska voimia ja motivaatiota ei tuntunut löytyvän mistään. Jotenkin sain kuitenkin itseni kasattua ja valmistuin, mutta olin loppupeleissä niin stressaantunut, että nukuin lihasrelaksanttien voimin enkä oikeastaan muista koko keväästä yhtään mitään, koska elin jossain sumussa ja stressikuplassa. Nyt jo vähän helpottaa 🙂

    • Reply
      Sandra
      heinäkuu 16, 2019 at 4:31 am

      Voi ei Hanna, onneksi nyt jo parempi <3. Olen niin samaa mieltä, että nykyään pidetään jatkuvaa suorittamista jonain yhtenä menestyksen merkkinä. Ihmiset ei pysähdy olemaan läsnä omassa elämässään ja päivät täytetään kaikella muka-tärkeällä. Varsinkin jos eteen tulee läheisen menettäminen, niin se syö vielä mielettömästi voimavaroja.

      Nostan ihan tosi paljon hattua, kun jaksoit vetää opiskelurupeaman vielä läpi. Todella hieno suoritus <3

  • Reply
    Maarit Johanna
    heinäkuu 12, 2019 at 8:22 am

    Kyllä. Minusta kaikista suurimman virheen tekevät vanhemmat ihmiset juurikin tuossa vertailussa omaan nuoruuteen. Ei ole maailma samanlainen muutenkaan, joten miksi olisi opiskelu ja opintojen jälkeinen työelämään siirtyminenkään. Ovatko ihmiset todella niin sokeita? Hienoa, että kirjoitit!

    • Reply
      Sandra
      heinäkuu 16, 2019 at 4:33 am

      Kiitos! Olen samaa miettinyt. En mitenkään sano, etteikö ennen olisi ollut rankkaa. Kun omien isovanhempien jutttuja kuuntelee, niin kyllä oli paljon töitä, vastoinkäymisiä ja elintaso ihan erilainen. Silti nykyään vaikka miten ”vain päivät istutaan tietokoneen ääressä”, stressin aiheet ovat ihan erilaisia, mutta silti yhtä todellisia.

Leave a Reply