Yksinäisyyttä ja omaa aikaa

Kun kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, yksi Melbournen lähistöllä olevista lempipaikoistani on Dandenong Ranges, matala vuoristoalue vain noin tunnin paikallisjunamatkan päässä keskustasta. Eilen halusin lähteä vapaapäivänä pois arkisista maisemista, antaa ajatuksille vähän aikaa tuulettua ja päästä eroon keskustan melusta, joten olin jo aamuvarhaisella odottamassa junaa, joka vei minut Upper Ferntree Gullyyn, josta alkoi 1000 steps -niminen kävelyreitti eukalyptusten ja saniaisten keskellä.

Olen ehkä siitä erikoinen, että en välttämättä kaipaa ympärilleni koko ajan kavereita tai ylipäätään muita ihmisiä. Nautin asioiden tekemisestä itsenäisesti. Rakastan elokuvissa käyntiä itsekseni, oma seura on usein parasta matkustusseuraa enkä välttämättä tarvitse muita edes ravintolaillalliselle. Kun tulen uuteen kaupunkiin, en etsi heti käsiini muita matkalaisia tai muita suomalaisia, vaan nautin, kun saan omassa rauhassa eksyä tuntemattomilla kujilla. Nautin liikkumisesta luonnossa, jossa ei parhaimmillaan lisäkseni ole ristin sielua. Ehkä tämä yksin olemisen kaipuu on suomalaista minussa. Ehkä minussa sittenkin virtaa jonkinlaista esi-isieni verta, jotka jo vuosisatoja sitten tunsivat kaipuuta yksinäisyyteen luonnon rauhassa julistaen: ”Metsän poika tahdon olla, sankar’ jylhän kuusiston”. Ehkä näin, tai sitten olen vain omalaatuinen. En kuitenkaan kiellä, etteikö ydinkeskustassa asuminen olisi ihanaa tässä elämäntilanteessa ja ettenkö tykkäisi valtavasti kämppäkavereistani, mutta välillä sisäinen erakkoni saa minussa vallan. Silloin on aika mennä sinne, missä kuulee vain lintujen äänet ja humisevat puut.

Kohta tulee 12 vuotta siitä, kun muutin omilleni pois lapsuudenkodistani. Muistan vieläkin huumaannuttavan vapauden tunteen, kun nukuin ensimmäistä yötä omassa vuokra-asunnossani seuranani patja, jakkara ja radio. Kuitenkin vasta tänä vuonna Australiassa olen oppinut olemaan ja pärjäämään aidosti itsenäisesti ja hankkimaan niin työpaikan, asunnon kuin sosiaaliset suhteet aivan nollista ja selviytymään 15 000 kilometrin päässä koto-Suomesta ja elämään vieraalla kielellä. Välillä pysähdyn miettimään sitä, miten hyvin kaikki onkaan mennyt ja miten vaivattoman helposti kaikki on ratkennut. Olen taputtanut itseäni henkisesti selkään ja myhäillyt, että olenpa onnistunut hienosti.

Kävelyllä minulla oli aikaa katsoa taaksepäin tätä vuotta Australiassa. Alun hermoilusta huolimatta kaikki oli loksahtanut juuri niin kohdilleen, kuin olin suunnitellutkin. Olin onnistunut puolessa vuodessa rakentamaan juuri sellaisen tavallisen elämän, jota olin vuoden reppureissailun jälkeen kaivannutkin. Olin rakastanut maahan vahvemmin kuin olisin uskonut. Olin saanut ystäviä ja kokenut, miten tavallinen arki voi olla aika mahtavaa, kun asenne ja ympäristö on oikea. Olin saanut kaiken, mitä halusin ja enemmän.

Ja juuri tuolla metsässä pysähdyin toteamaan, että en juuri nyt haluaisi olla missään muualla. Kaikki on hyvin juuri nyt. Jotenkin koko aiempi elämäni oli aina tähdännyt johonkin: ylä-asteen suorittamiseen, lukion suorittamiseen, yliopistoon pääsyyn, yliopistosta valmistumiseen ja työpaikan löytämiseen. Tavallinen arki oli ollut sitkun-elämää ja tähdännyt johonkin utopistiseen aikaan tulevaisuudessa, jolloin minulla olisi unelmien työ, asunto, kroppa, ihmissuhteet ja kadehdittavan loistelias elämä. Ajattelin aikoinaan, että tyytyväisyys on mielen laiskuutta. Ainoastaan tyytymättömyys nykyisyyteen ajaisi menemään eteenpäin, ja sisäisesti hieman halveksin ihmisiä, jotka vaikuttivat tyytyväisiltä omaan tavallisen arkiseen elämäänsä. Kuitenkin mitä enemmän juoksee etsien onnellisuutta, sitä kauemmas se karkaa sinulta. Tämä vuosi on ollut sellainen, etten ole halunnut olla missään muualla. Olen pysähtynyt, rauhoittunut, ja onnellisuus on tullut luokseni. Elämä on ollut täydellistä tänään, tässä hetkessä. Jos olen koko elämäni käyttänyt johonkin valmistautumiseen, se on sitten ollut tähän.

Kun melkein kolme vuotta sitten perustin tämän blogin, annoin sille enteilevän nimen The Present is Perfect, nykyhetki on täydellistä.

Vihdoinkin tänään voin elää sitä todeksi.