Kohti rohkeampaa elämää

Rohkeus ei ole pelon puutetta. Se on toimimista pelosta huolimatta. Elämässäni on tullut vastaan useita enemmän tai vähemmän pelottavia hetkiä. On työhaastatteluja, jännittäviä myyntipuheluita tai yleisön edessä pidettyjä puheita, jotka saavat kämmenet nihkeiksi ja äänen värisemään. Sitten on yksittäisiä isoja päätöksiä, joiden kohdalla on aistinut, että tässä sitä nyt kirjoitetaan elämän käsikirjoitusta uusiksi. Ne ovat hetkiä, jolloin tunnet istuvasi elämässäsi ajurin paikalla ja määrittelet, että nyt tehdäänkin tiukka käännös pomppuiselle sivupolulle, pois viivasuorasta unettavalla mukavuudella päällystetystä valtatiestä. Ne ovat hetkiä, jotka muistat aina jälkeenpäin, koska silloin hengitit ja maistoit elämää, ja aidoimmillaan elämä maistuu vähintäänkin hieman pelottavalta.

Kun päädyin täysin erilaiselle uralle

Olen alkuperäiseltä koulutukseltani kauppatieteiden maisteri, ja nyt minun pitäisi perinteisesti katsoen olla nousukiidossa urallani. Valmistuin kymmenen vuotta sitten, joten tällä hetkellä minun ”kuuluisi” olla jonkin sortin johtaja tai vaativia hommia väkertävä asiantuntija, jonka palkka olisi vahvasti mediaanin yläpuolella. Vaati aikanaan rohkeutta myöntää itselleen, että vaikka haluan haastaa itseäni, en silti halua antaa työlle isointa lohkoa ajastani.

Joitakin vuosia sitten netissä pyöri artikkeli siitä, mitä asioita kuolevat ihmiset katuvat eniten, ja yksi isoimmista katumuksen aiheista oli se, että oli aikoinaan tullut tehtyä paljon työtä ja vietettyä liian vähän aikaa rakkaiden ihmisten parissa. Se kolahti tuolloin ja kovaa. En halunnut olla se, joka katuisi elämätöntä elämää.

Kauppatieteissä puhutaan uponneista kustannuksista. Se tarkoittaa sitä, että johonkin huonosti kannattavaan projektiin syydetään lisää rahaa ja energiaa vain siksi, että siihen on jo investoitu niin paljon. Sama pätee yksilön tasolla usein vaikkapa koulutuksen suhteen. Kolmantena opintovuonna pohditaan, että tämä ala ei ehkä olekaan minua varten. Silti ei uskalleta vaihtaa suuntaa, ettei kolme vuotta mene ”hukkaan”. Ihminen puskee hampaat irvessä maisterin paperit, saa koulutustaan vastaavan työn ja havahtuu ehkä viisikymppisenä siihen, ettei olekaan elänyt aidoinpana itsenään.

Vaati rohkeutta olla välittämättä uponneista kustannuksista, jotka olin satsannut tietynlaiseen elämään, jota luulin haluavani. Vaati rohkeutta palata taas opiskelemaan hyvin erilaista alaa. Vaati nöyryyttä myöntää, että omien valintojen seurauksena en todennäköisesti pääsisi koskaan niille huippuansioille, jotka kenties olisivat olleet käsieni ulottuvilla. Ja kaiken tämän jälkeen minulla on edelleen tutkintoni, joka voi avata yllättäviä ovia tai olla hyödyksi jossain tilanteessa, josta en osaisi vielä edes unelmoida.

Kun lähdin toiseen maahan

Yksi pelottavimmista päätöksistä oli hypätä tyhjän päälle vakituisesta työstä ja lähteä Australiaan kokemaan yhtä suurinta unelmaani. En koskaan ole hetkeäkään katunut tuota päätöstä, vaikka sen syystä moni muukin asia lähti elämässäni muuttumaan lumipalloefektin lailla. Asuminen maailman toisella puolella avasi silmäni erilaisille tavoille ja elämäntyyleille, uusille mahdollisuuksille ja sille, miten jännittävää, kiinnostavaa ja ylisanoja käyttääkseni majesteettista elämä voi olla. Oli voimaannuttavaa pärjätä itsekseen maailman toisella puolella. Oli pelottavaa asioida vieraalla kielellä pankissa, hakea töitä, venyttää itseään mukavuusrajojen ulkopuolelle ja elää hetkittäin epämukavissa oloissa. Rohkeus on kuitenkin kuin lihas. Kun sitä harjoittaa, se kasvaa ja pelko kutistuu.

Seuraava muutto ulkomaille Maltalle ei tuntunutkaan enää missään. Kun oli kerran tehdyt tempun ulkomailla asumisesta, seuraavat kerrat menivät kuin rutiinilla. Pelkästään tieto siitä, että pärjäsin kerran, pärjään siis nytkin, auttoi uskomaan itseensä.

Kun sain lapsen

Viimeisimpänä pelottavana päätöksenä oli aiheuttaa disruptio, jonkinlainen mullistava häiriö, totuttuun, vapaaseen ja mukavaan elämääni, kun päätimme alkaa yrittää lasta. Kun olin raskaana, mietin usein yön pimeinä tunteina, mitä tulikaan tehtyä ja onko nyt helppo elämä ohitse. Tiesin, että tämän pelottavankin muutoksen jälkeen arki ei koskaan tulisi olemaan täysin samanlaista. Aina voit muuttaa uraa tai vaihtaa asuinmaata, mutta tätä päätöstä et voi perua.

Takana on nyt vajaat kolme kuukautta äitiyttä, ja tämä aika on ollut kiinnostava tutkimusmatka niin itseeni kuin elämäänkin laajemmassa, eksistentiaalisemmassa merkityksessä. Koko tämä prosessi – raskaus, synnytys, imetys, lapsen hoivaaminen – ovat äärettömän biologisia tekoja. Tässä nykyisessä kulttuurisilla kerroksilla kyllästetyssä ympäristössämme unohtaa helposti sen, että pohjimmiltamme olemme eläimiä. Monet asiat tapahtuvat vaistojemme tai biologiamme varassa ja ansiosta. Elämä virtaa meihin, meissä ja meistä eteenpäin. Olemme ikään kuin sen kannattelijoita, astioita, vessels of life. Tämä on tullut konkreettisemmaksi lapsen saamisen myötä. Ja kun pieni Anton-poikamme tästä vielä kasvaa, saan kiinnostuksella seurata, millainen persoonallisuus on saapunut elämäämme rikastamaan.

Olen iloinen, että olen uskaltanut tehdä nämä aluksi pelottavat asiat elämässäni. Niiden ansiosta olen tässä, olen tullut tällaiseksi, joka nyt olen.

Mikä tahansa se onkin, mikä sinua kutkuttaa, tee se. Kannattaa uskaltaa.