Kuka hullu viettää synttärit yksin?

Ei tainnut olla yhden tai kaksikaan kertaa, kun ihmiset ihmettelivät, miksi haluan viettää synttäreitä yksin Riikassa. Kieltämättä en olisi harkinnutkaan tällaista pari vuotta sitten, mutta onneksi ihmiset muuttuvat. Vuosi Australiassa on tuonut roppakaupalla lisää rohkeutta ja ennen kaikkea sitä asennetta, että kyllä minä pärjään ja selviydyn. Ja miksen selviytyisi. Selviydynhän minä Suomessakin, eikä tämä niin erilaista ole.

Jos jotain positiivista erosta on sanottava, niin se on pakottanut tekemään valinnan sen suhteen, että jäänkö nyt ruikuttamaan, mitä kaikkea en voi enää tehdä, mistä asioista jään paitsi ja mitä minulta nyt puuttuu vaan myönnänkö oikeasti, että pystynhän minä tekemään ihan mitä haluan. Jos haluan lähteä matkalle, lähden vaikka yksin. Jos haluan mennä syömään ravintolaan, en tarvitse välttämättä ketään istumaan seurakseni. Suurin osa esteistä on vain omien korvien välissä.

No, miten ne synttärit sitten menivät? Heräsin aamulla hotellin parisängystä neljän muhkean tyynyn ja kahisevien peittojen kanssa, mikä on ehkä top kympissä maailman parhaista asioista. Aurinko paistoi kuin tietäen, että tänään on juhlapäivä. Kävin kuntosalilla ja aamu-uinnilla sekä herkuttelemassa hotellin aamiaisella. Tällä välin huoneeseeni oli tuotu suklaaleivos onnentoivotuksien kera, mikä oli hotellin puolelta ihana ele ja sai kyllä hymyn korville (sivuhuomautuksena sanottakoon, että en todellakaan ole itse niitä bloggaajia, jotka saisivat joka kerta shamppanjaa ja herkkukorin hotellihuoneeseensa, joten itse yllätyn vilpittömästi näistä pienistä muistamisista). Lähdin sitten kuljeskelemaan päämäärättömästi Riikan kaduille ja onnistuin bongaamaan monia tuttuja paikkoja edelliseltä reissultani vuodelta 2010. Iltapäivällä palasin hotellille freesautumaan (lue: syömään kakkua) ja lähdin illalla syömään Tallinnassa tapaamieni reissaajien kanssa, jotka olivat hekin suunnanneet Riikaan. Vietin sitten synttäri-iltani syöden ja juoden ranskalaisen 39-vuotiaan yliopistoprofessorin ja taiwanilaisen 28-vuotiaan ohjelmistokehittäjän kanssa tupaten täydessä tiiliholvisessa ravintolassa. Juttua, naurua ja tanssiakin riitti hyvästä ruoasta puhumattakaan. Ravintolassa oli latvialaista perinteistä elävää musiikkia ja laulua, joten tila oli aivan tupaten täynnä. Suosittelen ehdottomasti Folkklubs Ala -nimistä paikkaa, joka on muuten rankattu Tripadvisorissa Riikan 6.parhaimmaksi ravintolaksi. Voin sanoa, että ilta oli yksi parhaimmista ja mieleenpainuvimmista aikoihin. Tuskin olisin kokenut tätäkään, ellen olisi ollut matkalla yksin!

Mitä ajatuksia vanheneminen herättää? Kolmenkympin rajapyykki häämöttää edessä lähempänä kuin koskaan, ja välillä bloginkin puolelle olen jakanut eksistentiaalisen ahdistuksen sävyttämiä pohdintoja siitä, olenko jo liian vanha tähän ja tuohon ja mitä järkevää nyt tekisin elämälläni. Pahimmat kriiseilyt on toistaiseksi selätetty ja ajattelumalli on jotakuinkin se, että olen sitten ehkä liian vanha johonkin, kun jalka ei enää nouse ylös sängystä. Olen fyysisesti paljon paremmassa kunnossa kuin 20-kesäisenä ja itsetuntemukseni on varmasti sata kertaa paremmissa kantimissa. En tietenkään näytä enää samalta kuin 20-vuotiaana, mutta enhän silloinkaan näyttänyt enää samalta kuin 15-vuotiaana. Minä vanhenen, koska olen elossa ja vanheneminen on aika kiinteä osa elossa olemista. Vain kuollut pysyy saman ikäisenä. Voisin nyt tietenkin käyttää loputtomasti aikaani sen murehtimiseen, miten johonkin silmäkulmaan tulee hymyillessä joku ryppy tai miten jossain väärässä paikassa on joku arpi tai muhkura tai mikä vaan, mutta silloin oltaisiin aika kaukana siitä, mistä elämässä on pohjimmiltaan kyse. Niin kauan kuin tämä keho ja mieli mahdollistaa mulle elämästä nauttimisen, se on just täydellinen.

Olen puhunut.

Tänään olenkin sitten jo Liettuassa Vilnassa. Reaaliaikaisia tunnelmia pääset seuraamaan parhaiten Snapchatista (sandra.nenonen).