Aina iltaisin unelmoin, että ehkä seuraavana päivänä jäisin auton alle.
Olin suunnitellut törmäyksen mielessäni tarkkaan. Ei liian kova, sillä en halunnut kuolla. Kuitenkin riittävän voimakas, että viettäisin sairaalassa useamman kuukauden. Mietin harkitusti, mitkä luut murtuisivat. Ehkä toinen jalka tai vaikka molemmat, jotta voisin toipua pitkään. Ja ainakin oikea käsi, etten voisi kirjoittaa kuukausiin.
Mietin, miltä törmäys tuntuisi. Ensin terävä isku, sitten kylmä ja karhea asfaltti. Ympärille ryntäävät ihmiset, jotka vihdoinkin huomaisivat, että tarvitsen apua. Mietin, miten onnellinen olisin, kun saisin viimeinkin levätä.
Perfektionismi on sairaus
Ylläolevat ajatukset olivat omiani lukioaikoina. Olin uupunut, mutta en osannut lopettaa. Heräsin aamuisin kuudelta ja aloitin koulun kahdeksalta. Olin edellisenä iltana pakannut reppuni siten, että kirjat olivat siististi kokojärjestyksessä. Ensin kursseja neljään asti: pitkää matikkaa, englantia, ruotsia, saksaa, kemiaa, historiaa. Sitten kotiin ja viideltä läksyjen pariin. Ilta oli täynnä kokeisiin lukemista, derivointia ja funktioita, saksan epäsäännöllisiä verbejä, antiikin historiaa. Lopetin usein vasta kymmeneltä, mutta silti mikään ei riittänyt. Saatoin esimerkiksi kirjoittaa muistiinpanot uudestaan, mikäli mielestäni käsialani ei ollut alun perin tarpeeksi hyvä. Jos sain kokeesta 9+, itkin vessassa ja löin itseäni kasvoihin. Vain täydellisyys oli riittävän hyvää.
Perfektionismista puhutaan usein kevyesti kilttien tyttöjen ominaisuutena. Se on kliseisesti juttu, joka vastataan, kun työhaastattelussa kysytään huonoista puolista. Se on monista vain korostunutta ahkeruutta, ja siten suomalaisessa suoritusyhteiskunnassa oikeastaan varsinainen hyve. Mutta ei, se ei ole sitä. Perfektionismissa ajatukset pyörivät suorittamisen ja oman riittämättömyyden ympärillä. Et koskaan ole omien kriteeriesi arvoinen, aina riittämätön, vajaa. Mielestäni perfektionismi on mielen sairaus siinä missä esimerkiksi anoreksiakin. Perfektionismi on kuin musta aukko, joka kyltymättömän nälkäisenä imee sinusta kaiken, minkä vain saa.
Olisinpa aikoinaan tiennyt
Lukio voi olla monelle vaikeaa aikaa. Erona esimerkiksi yliopisto-opintoihin, opiskelija ei pysty juurikaan vaikuttamaan omaan lukujärjestykseensä ja työmääräänsä. Tunneilla on läsnäolopakko ja läksyt on tehtävä. Samalla nuorella ei välttämättä ole riittäviä työkaluja käsitellä paineita, stressiä ja epärealistisia odotuksia. Koko ajan painotetaan ylioppilaskokeita ja hyvän todistuksen tärkeyttä jatko-opintojen kannalta. Tilanne on varmasti vielä kovempi nykyään, kun arvosanat painavat yhä enemmän yliopistoon haettaessa. Nuorelle voi ymmärrettävästikin syntyä tunne, että mikäli ylioppilaskokeissa ei menesty, omalle tulevaisuudelleen voi lähestulkoon sanoa hyvästit.
Voisinpa palata ajassa taaksepäin ja kertoa nuoremmalle itselleni, että elämässä pitää olla muitankin värejä kuin jatkuva harmaa suorittaminen. Ja ei ketään edes kiinnosta kymmenen vuoden jälkeen, montako laudaturia kirjoitit.
Perfektionisti jättää elämästä
Perfektionismi johtaa ennen pitkää uupumiseen, kuten kävi omalla kohdallani. Selvisin ilman pitkää sairaslomaa, mutta olin omalla lomalla yksittäisiä päiviä aina, kun siltä tuntui. Pidin lukion jälkeen välivuoden, jolloin nautin siitä, miten paljon aikaa pelkän tavallisen työpäivän jälkeen jäi. Laihduin noin kymmenen kiloa, kun minulla oli vihdoinkin aikaa ja energiaa lenkkeillä.
Uupumisen lisäksi perfektionismi voi johtaa alisuoriutumiseen. Täydellisyyden tavoittelija voi viivytellä hommien aloittamista, jos ei ole varma onnistuvansa 100 prosentin varmuudella. Perfektionisti voi myös esimerkiksi tyytyä todellisia kykyjään vaatimattomampaan työhön, koska ne hän pystyy hoitamaan täydellisyyttä hipoen. Tässä vaiheessa perfektionismi ei rajoita enää vain yksilön elämää, vaan sen vaikutukset alkavat näkyä jo ihan kansantaloudessakin. Perfektionisti jättää elämästä sillä kokonaisvaltaisella tasolla, jolla elämä on tarkoitettu elettäväksi. Hän ei pohjimmiltaan arvosta itseään, vaan kytkee oman arvonsa ulkoiseen suorittamiseen.
Silti elämään kuuluu epäonnistuminen. On ihan normaalia olla aloittelija, oppia ja ihan puhtaan huono jossakin. Perfektionismista parantumisessa tekee hyvää saattaa itsensä tilanteisiin, joissa kaikki on uutta. Kannattaa yrittää repäistä itsensä irti samoista suppeista suorittamisen ympyröistä ja kehää kiertävistä ajatuksista, ja mennä sinne, missä on tuntematonta. Itselleni tämä paikka löytyi matkustamisesta. Maailmalla sain olla jotain ihan muuta kuin arjessa ja irrottautua jatkuvasta tavoitteellisesta tekemisestä. Vähitellen rentous ja vapaus alkoivat hiipiä luokseni. Vaikka matkustaminen ei pitäisi olla omasta elämästä pakenemista, uudet ympyrät voivat tuoda uusia ajatuksia. Ja niitä todellakin tarvitsin.
En ole enää samanlainen pakonomainen perfektionisti, vaikka joudun tekemään edelleen koko ajan työtä suorittamishaluni kanssa. Joudun vaimentamaan sisäisen äänen, joka aloittaa tehtävälistan kertaamisen heti aamusta. Joudun pakottamaan itseni viettämään puhtaita vapaapäiviä, jolloin ei tehdä töitä tai opiskella. Yritän oppia edelleen rentoutta ja hetkessä elämistä, ja tulen siinä koko ajan paremmaksi. Matka on ollut pitkä, mutta todellakin kulkemisen arvoinen.
Kiireetöntä ja suorittamisesta vapaata sunnuntaita teille kaikille.
No Comments