Kuulumisia ja yleistä löpinää

Jotenkin itseltäni salaa kaipaan 2010-luvun ensimmäisiä vuosia, jolloin sain lukea blogeista suosikkibloggaajieni päivittäisiä kuulumisia ja löpinöitä maailman menosta. Muistan, miten aina kotiin tultuani avasin vanhan painavan hurisevan läppärini, avasin välilehdille kaikki seuraamani blogit ja nautiskelin postauksista kahvikupposen ääressä. Tuolloin lähes kaikki bloggaajat kirjoittivat päivässä ainakin yhden postauksen, ja postausten pääpaino oli kirjoittajan persoonassa. Moni sen ajan bloggaaja tuntui tuolloin omalla tavallaan todella läheiseltä, melkein kuin ystävältä. Oli ihana seurata muiden elämänvaiheita, seikkailuja, romansseja ja erilaisten virstanpylväiden saavuttamista.

Aika on muuttunut. Harva viitsii enää kirjoitella blogia ja ne muutamat, jotka sitä tekevät julkaisevat hyvä jos postauksen viikossa tai kuukaudessa. Lueskelen satunnaisesti joitakin matkablogeja, ja niissäkin postaukset ovat vuosi vuodelta muuttuneet enemmän kattaviksi infopaketeiksi, joiden koostamiseen on nähty liki yhtä paljon vaivaa kuin matkailulehden kohdejuttuun. Sitten niiden henkilökohtaisten kuulumisten kertominen on siirtynyt Instagram-stoorien puolelle.

Halusin siksi tänään tulla vain tänne kirjoittelemaan tajunnanvirtaa. Vauva on päiväunilla, Isak kuntosalilla ja itselläni on hiljaista yksinoloaikaa asunnolla. Keitin teetä ja siemailen sitä tässä kirjoittamisen lomassa. Pöydällä on edelleen voimakkaasti tuoksuva kimppu naistenpäiväksi saamiani kukkia. En yleensä oikein välitä leikkokukista, sillä jotenkin niiden vääjäämätön kuihtuminen tuntuu haikealta ja surulliselta. Ehkä ne ovat jonkinlainen muistutus tästä omasta vääjäämättömästä vanhentumisesta ja ”kuihtumisesta”.

Mitä kuuluu?

No, ihan hyvää kai, tai ei ainakaan mitään sellaista huonoa, jonka voisin nostaa tässä esiin. Talvi tuntuu elämän mittaiselta ja lumi ei ota hävitäkseen. Päivät tuntuvat toistensa kaltaisilta, vaikka yritän parhaani mukaan keksiä niihin tekemistä ja täytettä ja rakentaa jonkinlaista rytmiä. Onneksi aloitan työt kolmen viikon päästä ja Isak jää vuorostaan vanhempainvapaalle. Tämä oli itselleni yksi suuri ehto koko tässä lapsiasiassa. Itselleni oli tärkeää, että jaamme vapaat likimain puoliksi ja saamme molemmat kokea yhtälailla kotona olon siunaukset ja kiroukset. En laskenut, mikä on taloudellisesti järkevintä, koska auttamattomasti lapsenhankinnassa ottaa rahallisesti takkiin (jos on kuka tahansa muu kuin Nata Salmela). Tässä oli taustalla vain periaate ja halu tasaväkiseen vanhemmuuteen.

Toinen valonpilkahdus töiden lisäksi on parin viikon päästä koittava Italian-matka. Lähden ensimmäistä kertaa Roomaan! Olen vieraillut Italiassa aiemminkin, jolloin kävin Firenzessä, Venetsiassa ja useammassa pienemmässä kaupungissa Toscanan alueella. Tämä on samalla ensimmäinen kunnollinen lomamatka kolmihenkisenä perheenä, kun mukaan lähtee 7 kuukautta vanha vauvamme. Itse lento jännittää, mutta niin tekee myös ihan Roomassa käveleminen, sillä Anton ei oikein välitä istua rattaissa tai edes kantorepussa. Hän haluaa vain, että häntä kannetaan, joten ei auta muuta kuin toivoa ihmettä, pitkiä hermoja ja vahvaa selkää!

Mistä haaveilen just nyt?

Haaveilen tällä hetkellä omasta ajasta ja siitä, että voisin joku päivä lähteä soolomatkalle johonkin paikkaan, joka on vain mun juttu. Takaraivossa on kutkutellut ajatus risteilystä Färsaarilla, jonka voisin ehkä toteuttaa kesällä 2024. Haaveilen, että voisin tuntea vapauden, etteikä tarvitsisi huolehtia mistään tai kenestäkään. Haaveilen kesäöistä, jolloin voisin valvoa aamuun asti juoden riippukeinussa viiniä. Haaveilen roadtripistä omalla pakulla. Haaveilen suunnittelemattomasta matkasta, jossa renkaiden alla on moottoritie ja edessä avara taivas. Haaveilen, miten veivaan auton ikkunan auki ja annan lämpimän ilmavirran löyhyttää hiuksia. Haaveilen spontaaneista pysähdyksistä taukopaikoille, pulahduksista mereen ja vierailuista pikkukaupungeissa, joiden nimeä en tunne.  Haaveilen kohtaamisista lyhyistä tuntemattomien kanssa, sillä nämä kohtaamiset ovat usein vilpittömän aitoja ja rooleista vapaita. Kun tietää, että toista ei tule tapaamaan koskaan uudestaan, voi olla aidosti se, mikä on. Haaveilen reissusta, jonka aikana voisin halutessani herätä joka aamu uudessa paikassa ja mikäli jossain olisi erityisen hyvä olla, minulla olisi vapaus viipyä siellä pidempään.

Haaveilen, että tämä kaikki on joskus mahdollista. Onhan se?