Mistä olen luopunut intohimoni, matkustamisen, tähden?

Tänään istuessani saunan lauteilla löylyn hämyisessä syleilyssä tajusin sen: kaikista pohdiskeluistani ja väliaikaisista ahdistuskohtauksista ja ikäkriiseistäni huolimatta olen oikeasti tyytyväinen elämääni. Olen onnellinen tässä ja nyt, enkä valitsisi kenenkään muun elämää itselleni. Olen iloinen, että olen vapaa tekemään, mitä itse haluan. Olen innoissani tulevasta, joka on täysin omissa käsissäni. Olen innoissani sähköpostissani odottavista lipuista Melbourneen, kohti taas uutta seikkailua. Olen nöyrän kiitollinen maailmankaikkeuden edessä tästä ihmeellisestä elämäksi kutsutusta lahjasta, jota yritän parhaani mukaan käyttää paremmin ja paremmin. Ja mikä olisikaan parempaa kuin käyttää sitä matkusteluun – intohimooni, rakkauteeni!

Silti tämä ei ole pelkkää autuutta. Tämän elämäntyylin valitseminen ei ole tullut ilmaiseksi. Olen luopunut paljosta.

Olen luopunut tavaroista ja omistamisesta. Voitte uskoa, että melkein kolmenkymmenen elinvuoden aikana on ehtinyt kerryttää itselleen yhtä jos toista. Siinä vaiheessa, kun sinun pitäisi kuitenkin pystyä kantamaan kaikkea tarpeellista mukanasi repussasi, omaisuus kutistuu välttämättömyyksiin. Jossain vaiheessa huomaat, että se uudestisyntymisen eufoorinen tunne, jonka ennen sait kunnollisella shoppailulla ja ”retail therapylla” syntyy nykyään pelkällä pyykkipäivällä. Jokaista ostosta punnitsee eri tavalla, sillä sitä joutuu raahaamaan mukana matkalla ja siihen käytetty euro on aina pois lentolipuista tai hostelliöistä. Omistamista on alkanut arvottaa aivan eri valuutalla, suhteessa elämyksiin. Silti himoitsen sitä täydellistä nahkatakkia, kauniita astioita, huonekaluja, kirjahyllyä täynnä kirjoja, ihan samoja materiaalisia asioita kuin kuka tahansa muukin. En kuitenkaan omista enää sänkyä, en televisiota, en edes tyynyä tai imuria. Tavaroista ja esineistä on tullut täysin toissijaisia.

Olen luopunut kodista. Joskus kaipaan palavasti omaa pientä kotia, joka olisi vain minun oma tilani ja jonka voisin sisustaa itseni näköiseksi. Kaipaan pientä turvapaikkaa, johon palata reissuiltani ja joka olisi vain minun ikiomani. Koska elämäntyylini on nyt mitä on, en pysty asettumaan tällä hetkellä minnekään. Onhan minulla oma lapsuudenkotini ja oma huoneeni siellä, mutta aikuisena ihmisenä kaipaan välillä omaa paikkaa. Olen nyt kuitenkin päättänyt, että kotini on siellä, missä itse olen. Kotini on kaikkialla ja ei missään. Vaikka olisin koditon, en ole juureton.

Olen luopunut tärkeistä hetkistä läheisteni kanssa. En näe, miten siskonpoikani oppii kävelemään. En pääse todistamaan, mikä on hänen ensimmäinen oppimansa sana. En pääse viettämään tarpeeksi aikaa isovanhempieni kanssa kahvipöydän ääressä. Menetän monet hyvät bileet kavereiden kanssa, menetän häitä, valmistujaisia, kesäisiä grilli-iltoja ja pieniä arkisiä hyviä hetkiä yhdessä rakkaimpien kanssa. Välillä kun olin Australiassa, olisin antanut mitä vain mahdollisuudesta teleporttautua hetkeksi Suomeen. Onneksi on Skype, Messenger, sosiaalinen media ja tämä blogi, joilla pystyn pitämään yhteyttä kotiin reissuillani. Silti on pakko myöntää, että yksi vaikeimmista asioista reissaamisessa on se, että joutuu olemaan erossa tärkeimmistä ihmisistä.

Olen luopunut toistaiseksi kunnianhimoisista urasuunnitelmista. Tätä aihetta pohdin tarkemmin aiemmassa postauksessani. Tulin nyt siihen tulokseen, että minun on vaan seurattava sitä ääntä, joka sisimmässäni puhuu voimakkaammalla äänellä ja se ääni kutsuu minua seikkailuihin maailmalle. Uran aika tulee ehkä joskus. Silti itseni haastaminen ja kehittäminen polttelee mielessäni koko ajan voimakkaasti, joten joudun elämään erilaisten voimien ja toiveiden ristitulessa jatkuvasti. Hyväksyn tämän ja olen vain kiitollinen siitä, että olen luonteeltani sellainen, että en tyydy vähään ja vaadin itseltäni enemmän.

Olen luopunut mukavasta elämästä. Mukavuutta on toki lämmin sää, istuminen merenrannalla, saunan lämpö, hyvä viini, täydellinen kahvi, mehukas suklaakakku ja ystävien seura. Moni halpa ja ilmainenkin asia on mukavaa ja enemmänkin. Kuitenkin isommassa mittakaavassa elämäntyylini pakottaa luopumaan monesta mukavasta asiasta ja sietämään epämiellyttävyyksiä. Kuljen bussilla, en taksilla. Nukun pääosin hostelleissa hotellien sijaan. Teen töitä hostelleissa, jotta voin asua niissä ilmaiseksi. Asun muiden nurkissa ja jaan tilani jatkuvasti muiden kanssa. Nukun seuraavankin yön puhallettavalla patjalla, vaikka ruhtinaallinen parisänky omassa asunnossa olisi paljon kivempaa. Teen hanttihommia, teen yötöitä, teen välillä hulluja tunteja ihan liian vähillä yöunilla, vaikka voisin päästä helpommallakin. Teen tämän, sillä se mahdollistaa haluamani elämäntavan ja unelmieni toteuttamisen.

Olen luopunut avioliitosta ja toistaiseksi mahdollisuudesta parisuhteeseen. Tämä on aika pysäyttävän paljon. Olen joutunut luopumaan seitsemän vuoden kumppanuudesta rakkaan ihmisen kanssa, koska halusimme vain liian paljon erilaista elämää. Minä halusin matkustaa, nähdä maailmaa, elää muuallakin kuin Suomessa, en asettua aloilleni. Kaipuuni pois oli suurempi kuin haluni jäädä. Olen hyväksynyt sen, että aika harvassa ovat sellaiset miehet, jotka eivät pohjimmiltaan halua sitä työ, lapset, omakotitalo -pakettia, joten olen sitten yksin. Tämä saattaa kuulostaa jotenkin surkealta, mutta olen toisaalta todella tyytyväinen, että voin vaihteeksi vastata ihan vain itsestäni ja selviytyä itse kaikesta.

Olen luopunut varmuudesta. Välillä epävarmuus ahdistaa ja yöllä herää joskus miettimään ahdistuksissaan, saako sitä nyt Australiasta mitään työtä, saakohan sitä koskaan eläkettä, voikohan sitä koskaan suunnitella elämäänsä eteenpäin vaikka vuodeksi. Välillä kaipaa säännönmukaisuutta, rutiineja, tasaisuutta ja varmuutta. Toisaalta olen sen todennut, että se on kivaa sen muutaman hassun kuukauden ja sitten mieleni alkaa haikailla taas uutta. Yleensä vapaus ja epävarmuus kulkevat käsi kädessä, ja minun on tämä vain hyväksyttävä.

Kaikesta tästä olen halunnut luopua vapauden tähden. Enkä vaihtaisi elämääni kenenkään toisen elämään.