Kun olet lapsi, aikuiset ympärilläsi kysyvät usein: ”No, mikäs sinusta tulee isona?”. Tuolloin sinulta ei vielä odoteta oikeaa vastausta, vaan kyseessä on aikuisten huvittamiseksi keksitty leikki: mitä hurjemmin vastaat, sen paremman reaktion saat. Kuumailmapallonkuljettaja, tutkimusmatkailija, prinsessa, avaruusaseman johtaja, kirjastontäti, poliisi, supermies tai -nainen, hevostenhoitaja, syvänmerensukeltaja. Lapsena kaikki on sallittua ja kaikki on mahdollista. Jossain vaiheessa kuitenkin kysymysten sävy muuttuu asialliseksi, eivätkä hurjat vastaukset saa enää hyväntuulisia kannustavia kommentteja. Insinööri on hyvä, opettaja on hyvä, lääkäri on vielä parempi. Alat vähitellen tuntea lähipiirin ja yhteiskunnan odotusten painolastin harteillasi.
Kyllähän meihin on ladattu odotuksia ja toiveita siitä, mitä elämällämme teemme. Yhteiskunnan silmissä onnistuneen elämän resepti on yksinkertainen: käy koulusi nopeasti, mene töihin, maksa veroja, tee uusia veronmaksajia ja suorita elämäsi säädyllisesti. Pysy töissä 70-vuotiaaksi, jonka jälkeen voit nauttia pari vuotta käyttäen kulttuuripalveluita ja matkustella mieluiten kotimaassa, ja tämän jälkeen olisi toivottavaa, jos voisit kuolla pois rasittamatta julkista vanhusten- tai terveydenhoitoa. Näin kärjistäen ja raa’asti sanottuna tätähän meiltä toivottaisiin, vaikka tätä ei politiikkojen vaalipuheissa kuulekaan.
Olen myös sitä mieltä, että suomalaiset ovat sen verran pieni ja homogeeninen kansa, että ihmisten odotetaan elävän yhdellä tietyllä tavalla. Jokainen ikäluokka tuntuu tekevän samat asiat suurinpiirtein samaan aikaan, ja poikkeavia elämänkohtaloita tai -tapoja on haastava löytää. Jos jostain syystä putoat kelkasta, takaisin voi olla hankala päästä.
Toki myös lähipiiri voi ladata meihin odotuksia. Vanhemmat toivovat lapsilleen parasta, ja monesti parhaimmalta voi tuntua selkeä ja turvallinen vaihtoehto ammatin ja elämäntyylin suhteen. Voi myös olla, että vanhemmat toivovat sinusta enemmän kuin he itse ovat olleet; sinusta tulee heidän toteutumatta jääneiden toiveidensa uusi mahdollistaja. Itse olen siitä onnekas, että olen kasvanut perheessä, jossa on oltu lähtökohtaisesti kannustavia, mitä tahansa olemme päättäneetkin. Luulen kuitekin, että olen perheen vanhimpana lapsena ollut aina herkkä aistimaan, millainen käytös, toiminta ja valinnat ovat hyväksyttyjä. Olen ollut aina altis tunnistamaan odotuksia ja mukautumaan niiden kaltaiseksi.
Olen myös ollut ihan hyvä kasaamaan odotuksia itse itselleni. Minulle oli nuoresta pitäen selvää, että lukion jälkeen mentäisiin yliopistoon ja sieltä kunnon töihin. Sitten naimisiin ja oma asunto, ja sitten… En ollut ikinä miettinyt niin pitkälle. Ehkä alitajuntaisesti ajattelin, että sitten kaikki olisi hyvin, olisin niin sanotusti valmis, kunnioitettu, arvostettu, onnellinen. Kaikki meni suunnitelmien mukaisesti, kunnes jossain vaiheessa kysyin itseltäni sen kysymyksen, joka minun olisi pitänyt esittää jo kauan aikaa sitten: ”mitä minä oikeasti haluan?”. Mikä toisi minulle onnellisuutta?
Tuosta kysymyksestä alkoi asioita tapahtua lumipalloefektin lailla. Muutamassa kuukaudessa siirryin jakkupuvusta pakkaamaan kesäkurpitsoja Australian takamaille. Kauppatieteiden maisteri lähti kantamaan vihanneslaatikoita, siivoamaan hotellihuoneita ja tarjoilemaan aamiaisia turisteille. Olihan siinä omassa pääkopassakin vähän ajateltavaa, kun oman identiteetin oli ankkuroinut niin vahvasti niille rooleille, joita oli Suomessa itselleen rakentanut. Oli kova paikka todeta itselleen, että oli kenties yhteiskunnan ja monen sen jäsenen silmissä epäonnistunut, orastavan potentiaalinsa menettänyt. Odotusten ylittäjästä oli tullut odotusten vastainen.
Vähitellen jotain alkoi kuitenkin tapahtua. Ensimmäinen muutos oli se, että oma arvo lakkasi kytkeytymästä ulkoisiin menestyksen merkkeihin, työhön, titteliin, koulutukseen tai ulkoiseen habitukseen. Tärkeämmäksi tuli itse persoona ja se, miten kohteli muita. Toinen muutos tuntui siltä, kuin laput olisivat pudonneet silmiltä. Omia päiviä ei suorittanut enää autopilotin lailla, vaan tuli vähitellen tietoisemmaksi omista valinnoistaan ja arvoista niiden takana. Aloin olla enemmän läsnä elämässäni. Kolmanneksi lakkasin lokeroimasta ihmisiä sen mukaan, mitä he ulkoisesti olivat. En viettänyt aikaa vain oman viiteryhmäni kanssa, vaan elämässäni alkoi vilistä ihmisiä, jotka omasivat hyvin erilaisen taustan ja ajatusmaailman kuin itse.
Kun hylkäsin odotukset, sekä itse rakentamani että muiden, minusta tuli vapaampi ja sitä kautta onnellisempi. En sano kuitenkaan, ettäkö tämä valinta olisi tehnyt autuaaksi ja että elämä olisi vain iloa ja onnea päivästä toiseen. Olen tullut pitkälle, mutta silti teen päivittäin töitä oman mieleni, ylitunnollisuuteni ja elämän asettamien realiteettien kanssa. Välillä tuntuu, että ajaudun takaisin pohtimaan, olenko riittävä ja hyvä ja mitäköhän muut minusta ajattelevat. Vertailen itseäni muihin ja masennun. Antaudun takaisin mukautumaan odotusten mukaiseksi. Usein pelkään, olenko epäonnistuja. Joudun muistuttamaan itseäni, että minä riitän ja teroittamaan koko ajan, millä asioilla on oikeasti väliä. Joudun puolustelemaan valintojani ympäristölle, mutta kaikista eniten omalle itselleni.
Olen edelleen tavallaan epävarma – kai meistä jokainen on, jos vain katsoo riittävän syvälle. Uskon kuitenkin, että tietty raakileisuus ja keskeneräisyys ovat irrottamaton osa ihmisyyttä. Ehkä se jopa on se salainen ainesosa, joka saa meidät pyrkimään eteenpäin, kehittymään ja tulemaan vahvemmiksi, viisaammiksi ja anteeksiantavammiksi sekä itsellemme että muille. Ehkä tämä epätäydellisyys on juuri se, mikä tekee ihmisenä olemisesta mielenkiintoista. Odotuksista luopuminen vapauttaa; vapauttaa ennen kaikkea aloittamaan sisäisen matkan kohti omaa itseä. Itselläni tämä tutkimusmatka on vielä kesken, mutta ainakin tähän mennessä se on ollut huikea seikkailu.
4 Comments
Sisko
19 joulukuun, 2017 at 2:17 pmHyvän kysymyksen esitit itsellesi! 🙂 ilmeisesti et ole sen esittämistä katunut, päinvastoin.
Toivottavasti löydöt itsesi paikasta, tekemässä sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. 🙂
Sandra
20 joulukuun, 2017 at 5:59 amPitäisi muistaa esittää sama kysymys aika ajoin, sillä valitettavasti tuo unohtuu matkan varrella :).
Katja Vaulio
17 kesäkuun, 2018 at 8:03 amPäädyin blogiisi facebookin kautta ja ihmettelen nyt, oliko tämä jotain johdatusta…Mietin AIVAN samoja asioita, kuin sinä 😊Eikä vain tämä yksi juttu kolahda, vaan moni muu. Kiitos, laitan tämän jakoon ja luen lisää.
Sandra
19 kesäkuun, 2018 at 5:57 amMoikka Katja! Voi että, iso kiitos kommentistasi :). Hienoa kuulla, että on muitakin, jotka pähkäilevät samojen asioiden kanssa eikä ole veneessä yksin!