Menu

Eilen tuoreimmat ylioppilaat ja valmistuneet painoivat valkolakin päähänsä. Koulujen juhlasalit täyttyvät ylpeistä vanhemmista, suvivirrestä, perinteistä, koivunoksakoristeista, rehtorin puheista, todistusten jaosta ja puhtaasta nuoruuden riemusta. Edessä odottavat pitkä kesä, avoin tulevaisuus, mahdollisuuksien avaruus. Tämän muisteleminen on saanut monet kertomaan Maaret Kallion innoittamana, mitä he haluaisivat sanoa nuorelle itselleen.

Siellä minäkin olin silloin. 12 vuotta sitten. Yhdessä muiden kanssa painoin valkolakin päähäni, otin vastaan todistukseni ja stipendit, jotka sain muistaakseni äidinkielestä ja ruotsista. Seisoa pönötin kuvattava kukkien ja kaupungin lahjoittamien kirjojen kanssa. Pidin tuona vuonna ylioppilaan puheen, jossa kerroin kaikesta uurastuksesta, jota 12 kouluvuoteen oli mahtunut. Sain loppujen lopuksi hyvän todistuksen. Äidinkielestä, pitkästä englannista, pitkästä ruotsista, psykologiasta ja lyhyestä saksasta sain laudaturin ja pitkästä matematiikasta eximian.

Luulin, että tuolloin tiesin paljon. Olinhan perfektionistisesti suorittanut koulua arvosanat mielessäni, päntännyt kokeisiin, pistareihin ja päättökokeisiin. Katsonut tylsiä ruotsinkielisiä uutisia vapaa-ajallani, lukenut valtavan määrän kirjoja ja itkua tihrustaen pähkäillyt iltamyöhällä vaikeiden matematiikan laskujen kanssa.

Mutta silti tiesin valtavan vähän:

  • Olisinpa tiennyt, että lukio on muutakin kuin opiskelua. Olisinpa ollut armollisempi itselleni ja jättänyt enemmän aikaa vain kavereiden kanssa hengailuun.
  • Olisinpa tiennyt, että kun jatko-opintoihin on päässyt, lukion arvosanoilla ei ole mitään merkitystä. Niitä ei kukaan kysy eikä muistele. Tuohon aikaan se, saitko jostain eximian tai magnan oli melkein elämän ja kuoleman kysymys, mutta voin kertoa, että se ei merkitse enää 12 vuoden jälkeen yhtään mitään.
  • Olisinpa lähtenyt opiskelemaan suoraan sitä, mikä oli intohimoni, ei vain sitä, mikä oli järkevää. Luin itseni ekonomiksi, ja nyt olen opiskelemassa viestintää kolmekymppisenä. Ja tämäkin on hyvä vaihtoehto. Ihmisyys on yksi keskeneräisyyden prosessi, ja kenties juuri se tekee elämästä mielenkiintoista.
  • Olisinpa tiennyt, että minusta ei sittenkään tule jakkupuvussa suhaavaa bisnesnaista. Luulen, että 18-vuotiaalle minälle olisi mennyt aamukahvi väärään kurkkuun, jos tämä olisi kuullut, että tulevaisuudessa lähdenkin takki auki Australiaan kahdeksi vuodeksi ja siitä Maltalle.
  • Olisinpa tiennyt, että elämä, joka näyttää hyvältä, ei välttämättä tunnu siltä
  • Olisinpa jo silloin elänyt tämän periaatteen mukaan: ”Jos sinulla on kaksi vaihtoehtoa, joista valita, valitse se, josta tulee parempi tarina”.
  • Olisinpa tiennyt varmuudella, että välivuosi oli kohdallani loistava vaihtoehto. Se on edelleen yksi elämäni parhaista vuosista, jolloin olin töissä, muutin omilleni, ajoin ajokortin ja matkustin Australiaan.
  • Olisinpa ollut rohkeampi. Hemmetin paljon rohkeampi. Lähtenyt vaihtoon, matkustellut, mennyt niihin juhliin, joista en tuntenut ketään. Vaati ihan hitokseen enemmän rohkeutta lähteä vakitöistä maailmalle valmistumisen jälkeen, mutta voi pojat, se kannatti. Olisin paljon helpommin voinut elää tämän jo aiemmin, mutta parempi myöhemmin kuin ei milloinkaan.
  • Olisinpa tiennyt, että elämää ei voi käsikirjoittaa. Se on vain elettävä.
  • Olisinpa tiennyt, että yksin on parempi kuin huonon kumppanin kanssa. Ja että rakkaudessa ulkoiset ja näkyvät ominaisuudet menettävät aikaa myöten merkityksensä. Tärkeimmäksi muodostuu kunnioitus, vastavuoroisuus ja se, että on kivaa ja mielenkiintoista yhdessä. Siinä ei toisen hartioiden leveys, ihonväri, ikä, titteli saatikka pankkitilin saldo paina mitään.
  • Nyt jo edesmennyt isoisäni sanoi jotenkin näin, että elämä on unelmien ja realiteettien kompromissi. Olen hyvin paljon samaa mieltä. Mielestäni elämän tasapaino löytyy rohkeudesta tavoitella unelmiaan ja kyvystä toteuttaa se järkevästi.
  • Olisinpa tiennyt, että nöyryys ei todellakaan ole vain sitä, että kuljetaan pää maata kohden ja katsotaan muita ylöspäin. Tuolloin 18-vuotiaana kuvittelin, että tiedän valtavan paljon ja olen jotenkin hirveän paljon muita fiksumpi ja kaikkivoipainen. Nykyään nöyryys on minulle sitä, että kuljen läpi elämää kiitollisena siitä, mitä olen saanut ja tietoisena, että tämä kaikki on haurasta ja voidaan ottaa hetkessä pois. Tiedostan, että valtaosa siitä, mitä olen ja mitä olen saavuttanut johtuu hyvästä onnestani syntyä oikeaan aikaan ja paikkaan. Katson muita ihmisiä, en alas- tai ylöspäin, vaan silmästä silmään, sillä ehkä minä voin antaa tuolle toiselle ihmiselle jotain, ja ehkä minä voin vastaavasti oppia tuolta toiselta ihmiseltä jotakin.
  • Olisinpa tiennyt, että monet valvottaneet asiat järjestyvät kyllä. Elämällä on oikeasti tapana kantaa.
  • Olisinpa tiennyt, että todellisten kriisien kohdalla prioriteetit kirkastuvat.
  • Olisinpa kysynyt itseltäni aktiivisemmin, mitä minä haluan. Ja uskaltanut tehdä juuri niin. Välillä on hyvä kuunnella muita, mutta ilman omia tavoitteita päätyy helposti elämään jonkun muun suunnitelmien mukaan.
  • Olisinpa aloittanut pienimuotoisen sijoittamisen jo aikaisemmin.
  • Olisinpa murehtinut omaa ulkonäköäni vähemmän, sillä pelkkä nuoruus on ihan hemmetin kaunista!

Enpä olisi todellakaan 12 vuotta sitten tuoreena ylioppilaana osannut kuvitella, että olen nyt tässä. Istuisin sängyssäni Maltalla ja kohta menisin rannalle uimaan. Ostaisin kahvin lähikahvilasta ja siemailisin sitä hitaasti rantakivellä. Antaisin pienen tuulen löyhytellä hiuksiani ja olisin vaan. Sanoisin tuolle 18-vuotiaalle nuorelle, että hei, relaa vähän. Kaikki järjestyy, nauti enemmän, huolehdi vähemmän ja ole rohkeampi. Pidä huolta itsestäsi ja tärkeimmistä ihmissuhteistasi. Usko itseesi ja mene niitä asioita kohtaan, jotka tuntuvat hyvältä. Ja sanoinko jo, että nauti elämästä!

Paljon onnea kaikille valmistuneille!

2 Comments

  • Anu
    17 kesäkuun, 2018 at 12:47 pm

    Olen vuosia lukenut blogiasi, mutta nyt oli vain pakko jättää kommentti. Olen saman ikäinen kuin sinä ja aikalailla samanlainen tausta (kympin tytöstä lukiossa maailmalle seikkailemaan) ja jotenkin voin niin samaistua jokaiseen yllämainitsemaasi kohtaan. Tuntuu, että 30v. kynnyksellä tietää vähemmän kuin koskaan ennen ja on vain kiitollinen kaikista seikkailuista, mitä on saanut kokea. Vieläkin on välillä suunta hakusessa, mutta täytyykin muistaa nyt vain aina mennä kohti sitä, mistä tulee parempi tarina 😉 Tsemppiä tulevaan!

    Reply
    • Sandra
      19 kesäkuun, 2018 at 6:02 am

      Voi kiitos Anu ja ihan mahtavaa, että kommentoit :). Juuri tällainen palaute auttaa jaksamaan ja on se perimmäinen syy, miksi olen jaksanut blogia kirjoitella useamman vuoden. Olen niin samaa mieltä kanssasi, että nyt oikeastaan ymmärtää, miten vähän mistään tietää tai ymmärtää. Keskeneräinen olen myös edelleen, mutta se ei jostain syystä ole enää samanlainen ongelma kuin ennen. Myös sinulle kovasti tsemppiä tulevaan ja ihanaa kesää!

      Reply

Leave a Reply