Pariisin Montmartre – taiteen vai turismin keskus?

Yksi kuuluisimmista alueista Pariisissa on Montmartren boheemi kaupunginosa, joka oli aikoinaan tunnettu kahviloistaan, kapakoistaan ja pahamaineisista cabareistaan. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa alueen löysivät edullisia vuokra-asuntoja etsivät taiteilijat, kuuluisimpina heistä Picasso, van Gogh ja Monet, ja nopeasti paikasta tuli sen aikaisen maailman taiteilijaelämän keskus. Olen jo useampaan kertaan katsonut haltioituneena Midnight in Paris -elokuvan, jossa päähenkilö tempaistaan nykypäivästä keskelle boheemin 1920-luvun Pariisin kultakauteen, jolloin kaupunkiin virtasivat nuoret, lahjakkaat ja elämää janoavat taiteilijat. Olen useamman kerran salaisesti toivonut voivani samalla tavoin siirtyä tuohon taiteen, tulenkantajien, absintin ja villin juhlinnan aikakauteen. Minun unelmieni Pariisi on juuri tuo villi, vapaa, huoleton, sielujasyleilevä 20-luvun taiteilijoiden kehto.

Viimeisenä Pariisin päivänä nappasin metron ja siirryin kohti 18.kaupunginosaa. Astuin ulos metrosta, ja edessäni kohosi heti maailmankuulu Moulin Rouge -cabaret. Punainen mylly on ollut toiminnassa peräti vuodesta 1889, ja vielä nykyäänkin show pyörii. Lippujen hinnat vaihtelevat tavallisesta noin 100 eurosta aina 420 euron VIP-lippuihin illallisen ja samppanjan kera. Siinä aletaan olla jo kohtuullisen kaukana pikkutuhmasta paheellisesta näytöksestä. Onko lukijoistani kukaan itse päässyt kokemaan kuuluisaa showta?

Toinen kuuluisa nähtävyys on upean valkoinen Sacré Cœur -basilica. Kirkko sijaitsee Pariisin korkeimmalla paikalla, ja ylhäältä mäeltä avautuvat upeat näkymät koko kaupunkiin. Basilican rakennus aloitettiin 1875 ja sitä rakennettiin peräti lähes 40 vuotta. Kirkon rakennus sai kimmoketta Ranskan armeijan tappioista Preussia vastaan. Huonon sotaonnen sanottiin johtuvan Pariisin synneistä ja Ranskan vallankumouksesta alkaneesta moraalirappiosta, ja mahtipontisella kirkolla pyrittiin lepyttelemään Jumalaa. En tiedä, miten tässä onnistuttiin, mutta ainakin kaunis kermavaahdon sävyinen kirkko koristaa Pariisia tänäkin päivänä. Mäen päälle on kohtuullinen kipuaminen, mutta maisemat ovat ehdottomasti vaivan arvoiset. Pitkin mäkeä vastaan tulee useita pilapiirtäjiä, taiteilijoita, vesipullojen myyjiä ja Eiffel-krääsäkauppiaita. Kannattaa varoa rannekoruja kauppaavia poikia, jotka tulevat pyytämättä sitomaan ranteeseesi korun, ja nopeammin kuin arvaatkaan, he painostavat maksamaan korusta. Samoin portaiden päässä saattaa odottaa naisia, jotka keräävät allekirjoituksia johonkin ”hyväntekeväisyys”tarkoitukseen. Jos kirjoitat nimesi listaan, ”sitoudut” sillä maksamaan heille kolikon tai kaksi.

Hieman piilossa oleva, mutta sitäkin rauhoittavampi nähtävyys on The Wall of Love. Kyseessä on seinä, johon on kirjoitettu eri kielillä tuo maailman suloisin lause. Itse löysin seinän luokse aivan vahingossa, sillä jostakin korvaani kantautui ukrainankielinen katusoitto. Laulu johti sitten seinän äärelle, johon jäin kuuntelemaan pidemmäksi aikaa puiden varjojen alle. Jostain syystä paikasta tuli vain todella hyvälle tuulelle.

Toinen hieman piilossa oleva paikka oli Salvador Dalin taidemuseo. Kyseessä on yksityiskokoelma, joka keskittyy erityisesti Dalin veistoksiin. Salvador Dali on yksi lempitaiteilijoistani, enkä yleensä jätä käyttämättä tilaisuutta nähdä tuon surrealismineron tuotoksia. Sisäänpääsy on kohtuullisen korkea, 12 euroa (vertailun vuoksi Louvreen maksaa 15 euroa), mutta oli ehdottoman virkistävää käydä museossa, jonka pystyy ottamaan haltuun parissa tunnissa ja jossa ei ole valtavaa ihmispaljoutta. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvää Pariisissa. Opin taas uutta taiteilijasta, kuten hänen innostuksestaan Liisa Ihmemaassa -kirjaan ja yhteistyöstään Walt Disneyn kanssa.  Voin ehdottomasti suositella paikkaa kaikille Dalin ystäville.

Sulava kello on usein toistuva elementti Dalin teoksissa. Hän näki ajan hyvin suhteellisena, muuttuvana ja muotoutuvana.

Kokonaisuutena minulle jäi Montmartresta hieman ristiriitaiset vaikutelmat. Paikka oli täpötäynnä turisteja ja turismin lieveilmiöitä. Paljon krääsäkauppoja, ylihinnoiteltua kahvia ja ruokapaikkoja sekä pikamuotokuvia tarjoavia piirtäjiä. Minun mielikuvieni boheemi Montmartre oli pelkkä kalpea muisto, joka oli haudattu jonnekin kiinalaisten Eiffel-avaimenperien ja painokoneella tehtyjen Pariisi-taulujen taakse. Se pahamaineinen kaupunginosa, jossa Picasso on kompuroinut punaviinipäissään, on valitettavasti jäänyt edelliselle vuosisadalle. Voisinko enää missään tavoittaa tuota taianomaista Pariisia? Onko se olemassa enää vain kirjoissa, elokuvissa ja kenties muutamien vanhojen ihmisten muistoissa? Vai onko tuo Pariisi ollut vain olemassa omissa mielikuvissani ja odotuksissani?

Mikä on sinun suosikkialueesi Pariisissa?