Nyt on tullut reilu viisi kuukautta siitä, kun astuin Australian mantereelle. En rehellisesti olisi ikinä arvannut tuolloin, mitä kaikkea tämä matka tuo eteeni ja mitä kaikkea ehdin kokea kohtuullisen lyhyessä ajassa. Luulen, että ulkomailla poissa tutuista ympyröistä tai muulla tavoin isojen muutosten keskellä elämä kulkee jotenkin nopeutetusti ja se, mikä veisi Suomessa viisikin vuotta, saattaa tapahtua muutamassa kuukaudessa. Kun yksi asia elämässä muuttuu totaalisesti, helposti muutkin osa-alueet muuttuvat tavalla tai toisella ja elämä näyttää täysin erilaiselta kuin aiemmin. Olen nyt matkustanut maailman toiselle puolelle ja täällä ehtinyt koluta hyvän pätkän tätä valtavaa mannerta, mutta silti suurimman ja pisimmän matkan olen tehnyt omaan itseeni. Eikä se matka ole ollut helppo.
Aiemmin kirjoitin yhden blogini luetuimmista postauksista aiheesta, miten uskaltaa elää itsensä näköistä elämää. Siinä kerroin, miten olen pitkälti elänyt yleisen käsikirjoituksen mukaan sen tarkemmin kyseenalaistamatta valintoja elämässäni. Halusin aina menestyä opinnoissani, saada täydellisen jatko-opiskelupaikan, työn, uran, puolison, kodin ja luulin, että niillä saan myös täydellisen elämän. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja kun olen jotain päättänyt saada, olen panostanut siihen sataprosenttisesti. Niinpä päädyin saamaan kaiken sen, mitä halusin; rakensin itselleni elämän, jota pidetään yleisesti hyväksyttynä ja onnistuneena. Täydellinen ei kuitenkaan välttämättä ole onnellinen, ja jossain vaiheessa en voinut enää sulkea silmiäni siltä, miten tyhjältä kaikki tuntui. Olin hankkinut maisterintutkinnon hyvältä ja järkevältä alalta, päässyt hyvään työpaikkaan mielenkiintoiseen tehtävään, kävin töissä, kävin kuntosalilla, sisustin kotia, katsoin illat elokuvia ja roikuin netissä, odotin viikonloppua, odotin lomia, odotin matkoja ja koko ajan odotin jotain. Olin huomaamattani ohjelmoinut itseni menestymään asioissa, jotka olivat minulle pohjimmiltaan merkityksettömiä.
Kun meille tarjoutui tilaisuus lähteä Australiaan, epäröin, sillä vaakakupissa oli kaikki, minkä eteen olin tehnyt usean vuoden töitä. Lähdin kuitenkin, enkä ole katunut hetkeäkään. Välimatkan päästä näkee ehkä selvemmin oman entisen elämänsä, ja olen vähitellen laittanut koko arvomaailmaani uusiksi. Menestyminen ei enää merkitse minulle samoja asioita kuin ennen, ihailen erilaisia ihmisiä kuin ennen, tavoittelen erilaisia asioita kuin ennen, käyttäydyn erilailla kuin ennen. Yhtenä pienenä esimerkkinä se, että ennen suunnittelin elämääni todella tarkasti. Minulla oli oikeasti viisivuotissuunnitelmat, väljät sellaiset, mutta oli kuitenkin. Tiesin, mitä saavutan minäkin vuonna. Eikä tavoitteiden tietäminen ollut edes vaikeaa, kun vain seurasi sitä yleistä käsikirjoitusta – silloinhan tavoitteesi tulevat enemmän tai vähemmän ulkopuolelta annettuina, vaikka saatat pitää niitä ominasi. Suunnittelin yksityiskohtaisesti päiväni, laitoin kalenteriin tarkat ajat, milloin teen mitäkin, myös lomani suunnittelin tarkasti. Jos joku kaveri soitti minulle yllättäen ja pyysi lähtemään johonkin tai kutsui kylään, en lähes koskaan mennyt, koska oli muka liian kiire tekemään jotakin muuta, mitä nyt kalenterissa sattui lukemaan. Nyt taas minulla ei ole mitään suunnitelmia enkä omista kalenteria. Huomenna pitää kirjautua ulos tästä hostellista, enkä tiedä yhtään, mihin menen seuraavaksi. Jos joku ehdottaa jotain yllättävää, saatan hyvinkin lähteä spontaanisti mukaan ja olen avoin kaikelle. Nautin suunnittelemattomuudesta, sillä se pakottaa keskittymään tulevaisuuden sijasta nykyhetkeen.
Kun elämään tulee paljon uutta, se tarkoittaa usein myös jostain luopumista. On välillä ollut kipeää todeta, miten olen käyttänyt paljon aikaa elämästäni ja nuoruudestani stressaamalla turhien asioiden vuoksi ja miten paljon energiaa olen tuhlannut tavoittelemalla asioita, joita en välttämättä halua enää. Tiedostan myös sen, että kun itse muutun ja elän erilaista elämää kuin ennen, välttämättä kaikki ystävyys- ja muut ihmissuhteet eivät valitettavasti pysy mukana. Hyväksyminen ja luopuminen on raskasta, vaikka tiedän, että se, mitä olen käynyt läpi, on tehnyt minusta tällaisen ja tuonut minut tähän, missä nyt olen. En vaihtaisi päivääkään elämästäni pois, vaikka pala palalta jätän osia siitä taakse ja saan ehkä jotain uutta ja erilaista tilalle.
Tunnen itseni paremmin kuin ennen ja silti aivan liian huonosti. Aiemmin tuntui, että elämä oli jotenkin helpompaa ja selkeämpää, kun koko ajan tiesi, mitä tulee olemaan. Nyt olen vähän kuin lähtöpisteessä ja haen sitä omaa juttuani. En ole oikein koskaan miettinyt, mitä minä oikeasti haluan, millainen oikeasti olen. Löydänkö sitä koskaan, en tiedä. En edes tiedä, onko kenelläkään olemassa vain sitä yhtä omaa juttua, niin sanottua kutsumusta, vai onko elämä enemmänkin sarja erilaisia asioita ja kokemuksia, joita kussakin hetkessä haluaa tehdä. Kun yhteen asiaan tai paikkaan kyllästyy, sitten miettii, mitä haluaa tehdä seuraavaksi. Haluanko edes jotain pysyvää? Luulen, että omalla kohdallani tuo jälkimmäinen on lähempänä totuutta, sillä luonteeltani kyllästyn helposti ja janoan aina uutta ja erilaista.
Joka tapauksessa tiedän, että tänään olen täällä ja nautin auringosta ja rannasta. Huomenna olen jossain muualla ja yritän ottaa siitä mahdollisimman paljon irti. En kanna paljon huolta huomisesta ja menen eteenpäin hakuna matata -meiningillä, vaikka välillä en voi olla reflektoimatta omaa elämääni ja toimintaani hieman vakavemmissa tunnelmissa. Matkustan nyt itärannikkoa alaspäin Melbourneen ja pysähtelen sinne, minne haluan ja olen siellä niin pitkään kuin tuntuu hyvältä. Jos jotain mielenkiintoista tulee vastaan, tartun siihen.
Teen vain niitä asioita, joita oikeasti haluan tehdä. Mieluummin jopa epäonnistun yrittäessäni sellaista, mitä oikeasti haluan kuin menestyn sellaisessa, mitä en halua.
Tämä on minun matkani.
10 Comments
Jerry / Pako Arjesta
8 syyskuun, 2015 at 8:56 amOlen pitänyt blogitaukoa myös muiden blogien lukemisessa ja nyt vihdoin yritän vähän ottaa kiinni, mitä olen missannut. Onneksi luin tämän :)! Uskomaton kirjoitus, joka todella koskettaa. Tiedän hyvin, mistä puhut, vaikka tilanteeni onkin erilainen. Nyt, kun tämä postaus laittoi ajattelemaan asiaa, en edes oikein tiedä onko tilanteeni ollut koskaan samanlainen tai missä vaiheessa se on muuttunut toisenlaiseksi. Toisaalta olen kunnianhimoinen ja haluan suorittaa monia asioita, mutta tuntuu siltä, että tajusin tuon käsikirjoituksen seuraamisen turhuuden vuosia sitten, kun aloin tekemään ensimmäistä kertaa niitä aidosti omia päätöksiä, joista muut olivat toista mieltä. Se ei ole koskaan oikeasti helppoa, mutta toisaalta se on niin helvetin helppoa :P. Eli onhan se vaikeaa, kun muut voivat olla erimieltä, mutta sisimmässään tuntee sen helpotuksen, kun tekee päätöksensä oman päänsä mukaan. Olet aivan takuuvarmasti oikealla tiellä tämän matkasi kanssa (enkä nyt puhu vain Australiasta).
Jos muuten haluat joskus ”vertaistukea” tai pallotella ajatuksia näiden juttujen suhteen niin pistä viestiä vaikka Facessa, jos siltä tuntuu :). Koen jotenkin nämä hommat aika omaksi ”alakseni” :). Jatka samaan malliin!
Sandra
11 syyskuun, 2015 at 4:23 amKiitos Jerry. Jo aikanaan luinkin sun toista blogia ja niitä ajatuksia, joita siellä kirjoittelit. Tiedän, että välillä pohdit samansuuntaisia juttuja ja olen iloinen kanssa, kun olet menossa itsekin elämässäsi oikeaan suuntaan. Esimerkiksi tuo Helsinkiin muutto oli teille niin iso hyppäys ja tiedän, että sen merkitys oli suurempi kuin vain muuttaminen toiselle paikkakunnalle. Jatka myös samaan malliin!
Jerry / Pako Arjesta
11 syyskuun, 2015 at 7:48 amNäistä on tosiaan ollut puhetta ennenkin :). Ihan totta, Helsinkiin muutto oli valtava parannus ja edistysaskel meille monella eri tavalla. Hienoa, että ymmärrät sen, koska moni ei tietenkään osaa ajatella sitä niin :). Jatketaan!
Sandra
19 syyskuun, 2015 at 8:56 amVarmaan kaiken omankin reissaamisen jälkeen en voisi kuvitella asuvani Suomessa missään muualla kuin Helsingissä. Vähän kateellisena seurailen kaikkia blogimiittinkejä ja muita kissanristiäisiä, joissa mielelläni olisin mukana.
laura / to travel is to live
19 syyskuun, 2015 at 1:16 pmMielenkiintoinen postaus, samoja asioita on pyörinyt myös mulla mielessä. Vuosi sitten lähdin tälle reissulle koska tarvitsin ns. irtioton. Vaikka elämässä oli paljon hyvääkin, ihania ihmisiä ja harrastuksia, en halunnut uskoa että tällaistako se arki nyt sitten tulee olemaan, töitä (joista en enää kovasti nauttinut) ja rutiineita. Nyt vuoden ollessa melkein ohi, olen todella onnellinen että uskalsin lähteä. Tiedän että muuten olisin ikuisesti jäänyt miettimään mitä jos. Luulen että vuoden aikana minäkin olen jotain itsestäni oppinut ja osaan paremmin kuunnella itseäni ja luottaa enemmän siihen omaan intuitioon. Uskon että tunnen nyt itseni vähän paremmin mutta paljon on toki vielä opittavaakin. Nyt jännitänkin sitten kotiinpaluuta! Sitä miltä tuntuu palata takaisin samoihin kuvioihin joista vuosi sitten lähti, kun tuntuu että itse on muuttunut. Jännittää nähdä reagoinko tuttuihin ihmisiin tai asioihin nyt eritavalla ja onko siihen arkeen vaikeaa vai liiankin helppoa sujahtaa takaisin. Toisaalta olen oppinut ja tajunnut sen että ei siihen samaan arkeen ole pakko palata vaan sitä voi ja pitää muokata omannäköisekseen. Tuntuu että maailmankuvani on laajentunut ja näen nyt enemmän mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja tulevaisuudelleni kuin ennen. Toivoin reissuvuoden aikana saavani jonkinlaisen oivalluksen siitä mitä haluan tehdä ”isona”. Vuoden jälkeen odottelen sitä oivallusta edelleen mutta toisaalta epävarma tulevaisuus ei myöskään ahdista samalla lailla kuin ennen vaan enemmänkin ajattelen että mulla on lukuisia mahdollisuuksia mistä valita 🙂
Sandra
20 syyskuun, 2015 at 12:44 amOlipa lohduttavaa lukea tämä. Itse olen pohtinut samanlaisia asioita ja toivonut esimerkiksi, että vuoden aikana kaikki selkiytyisi, tietäisin mitä haluan tehdä työkseni yms. Ehkä hyvä ajatella sun tavalla, ettei sitä tarvii tietääkään vaan että on vain lukuisia mahdollisuuksia. 🙂
Oletko ajatellut palata toiselle vuodelle Australiaan vai onko suunnitelmissa jäädä Suomeen? Itse olen näillä näkymin tulossa takaisin toiselle vuodelle, mutta kaikki suunnitelmat on vielä aika auki.
laura / to travel is to live
7 lokakuun, 2015 at 4:19 pmOi mulla on jäänyt vastaamatta tähän! Olen nyt kotiutunut ja teen tämänhetkisistä ajatuksista juuri postausta niin tulin lukemaan että mitä mä tänne silloin vuodatinkaan 😀 En aio palata Australiaan toista vuotta varten eikä mulla ole siihen niitä farmipäiviäkään täynnä (yksi jäi puuttumaan :D). Jos lähden uudestaan pidemmälle niin ajattelin mennä Uuteen-Seelantiin wh:lla 🙂 Aiotko käydä Suomessa välissä vai olla kaksi vuotta putkeen?
Sandra
8 lokakuun, 2015 at 10:40 pmAion käydä Suomessa välissä ja olla kesän Suomessa töissä. Tulen sitten syksyllä, kun ilmat kylmenee takaisin Ausseihin toiseksi vuodeksi ja olen myös itse alkanut pohtia, että menisinkö sen jälkeen vielä Uuteen-Seelantiin wh:lla, kun ikää vielä riittäisi.
Yksi farmipäivä – ei ole todellista :DD
Maria
26 syyskuun, 2015 at 4:58 pmLoistava kirjoitus ja itselleni ajankohtainen. Ihan sentään kokonaan pois Suomesta en ole nyt lähdössä, mutta yksin reissaamisen alkeita ja itsensä rohkaisemista tästä jurosta Suomalaisesta kuoreensavetäytyjästä pois 🙂
– Maria
http://tinytrek.blogspot.com
Sandra
27 syyskuun, 2015 at 11:52 amKiitos Maria. Hienoa kuulla, että otat askeleita pois omalta mukavuusalueelta. Itsekin mietin, miten uskallan lähteä ensimmäistä kertaa yksin reissaamaan, mutta lopulta hämmästytti se, miten helppoa se loppujen lopuksi oli. Tsemppiä syksyyn! 🙂