10 vuotta Facebookissa, 10 vuotta matkalla

Blogeissa on viime aikoina kiertänyt haaste, jossa ihmiset ovat paljastaneet vanhoja Facebook-profiilikuvia ja kertoneet tarinoita kuvien takana. Itse liityin Facebookiin muistaakseni noin kymmenisen vuotta sitten ja pakko myöntää, että edelleenkin siellä tulee käytyä  lähes päivittäin. Päivitysten ja erityisesti kuvien kautta avautuukin ikkuna menneisyyteen, aiemmin tehtyihin matkoihin ja elämäntilanteisiin, jotka vallitsivat kuvien takana. Meillä ihmisillä on kaiketi taipumus rakentaa elämästään jonkinlainen punainen lanka, joten tässä on minun tarinani, joka alkaa kymmenen vuotta sitten ja jatkuu aina tähän päivään asti. En ole kuvissa käyttänyt pelkkiä profiilikuvia, mutta kaikki kuvat ovat Facebookin albumeista valittuja.

2007 – Mistä tarina alkaa?

Australiasta, mistäs muustakaan. Valmistuin ylioppilaaksi 2006, mikä oli siihen astisen elämäni suurin saavutus. Olin panostanut lukioon sairaalloisen tunnollisesti ja jossain vaiheessa hapuillut burnoutin partaalla. Jo ennen kirjoituksia tiesin, että lukion jälkeen aion pitää välivuoden, sillä olin aivan uupunut. Vuoden ajan olin kokopäivätöissä suklaakaupassa, muutin kotiseudultani Juupajoelta Tampereelle, kävin autokoulun, opiskelin ammatillisia kursseja, pänttäsin kauppatieteellisen pääsykokeisiin ja seurustelin varsinaisesti ensimmäistä kertaa elämässäni. Kauppatieteellinen tuntui sopivalta vaihtoehdolta sellaiselle, joka ei oikein tiennyt, mitä haluaa tehdä. Se oli järkevä vaihtoehto kunnianhimoiselle luonteelleni ja koin, että se avaisi minulle monia ovia työelämään.

Jälkeenpäin ajatellen huomaan, miten paljon tein kaikkea tuona vuonna, mutta lukioaikoihin verrattuna tuntui, että minulla oli loputtomasti vapaa-aikaa. Rakastin asua itsenäisesti omassa vuokra-asunnossani, harjoitella ruoanlaittoa ja käydä töissä. Toteutin myös yhden pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin isäni kanssa kuukauden matkalle Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Nautin matkasta valtavasti, vaikka luinkin vapaa-ajallani pääsykokeisiin. Kokeet menivät nappiin ja yliopiston ovet aukesivat syksyllä. Seurustelusuhde päättyi vuoden lopulla varsin raskaiden tapahtumasarjojen jälkeen, mikä loi varjonsa koko seuraavalle vuodelle.

2008 – Sumuinen ja raskas vuosi

Yliopisto oli aluksi totuttelua, mutta lukiossa kehitettyjen opiskelumetodien turvin taklasin kursseja toisensa jälkeen. En muista vuodesta paljoakaan; päivät täyttyivät opiskelusta ja bilettämisestä. Oli vaikea saada elämäniloa mistään ja jälkeenpäin vuosi tuntuu kovin sumuiselta. Tietenkin vuoden alussa oli paine päästä mahdollisimman hyviin kesätöihin ja hyvän tuurin kautta sain työn paikallissäästöpankin kassatyttönä. Päädyin pankkiin vähän sattuman kautta, mutta tykkäsin työn ihmisläheisyydestä, jonkinlaisesta statusarvosta ja ihanista työkavereista, ja päädyinkin olemaan samassa pankissa lähes koko opintojen ajan sekä koulun ohella että kesäisin. Matkusteltua ei juuri tullut, vuoden kuvat ovat Tallinnasta ja Kosilta.

2009 – Opiskeluja, seurustelua

Vuonna 2009 törmäsin yökerhossa armeijassa lomilta tulleeseen poikaan, jonka kanssa päädyimme olemaan yhdessä 7 vuotta. Vuosi lähtikin käyntiin huomattavasti edellisvuotta paremmin ja vapaa-aika täyttyi yhdessäolosta kavereiden ja tietenkin uuden ihastuksen kanssa. Opinnot ja työt etenivät omalla painollaan, eikä niistä ole jäänyt mieleen mitään. Vuoden matkana oli äidin kanssa tehty reissu Bremeniin Ryanairilla Pirkkalasta.

2010 – Matkustelua, opiskelua, seurustelua

Vuonna 2010 tuli tehtyä parikin matkaa. Toisella kertaa suuntasin Riikaan ensimmäistä kertaa ja tykkäsin kaupungin vehreistä puistoista ja upeista rakennuksista. Toisella kertaa olin vain lopullisen kyllästynyt pimeään syksyiseen säähän, joten otimme äidin kanssa nopean äkkilähdön Gran Canarialle. Muuten vuosi kului opintojen, kandin teon ja seurustelun merkeissä. Hieman tapahtumaköyhä vuosi, mutta ehkä se valmisteli minua tulevaan.

2011 – Kihloihin, valmistuminen kandiksi

1.1.2011 ilmoitimme kihlautumisesta, mikä otettiin tietenkin lähipiirissä ilolla vastaan. Sain kandin paperit ulos ja aloitin gradun teon yliopistossa. Tulevaisuus näytti avoimelta ja valoisalta yhtä aikaa ja koin, että olen vahvasti menossa kohti niitä tavoitteita, jotka halusin saavuttaa 25 ikävuoteen mennessä. Vuoden matka suuntautui Turkkiin Alanyaan.

2012 – Naimisiin, gradu valmiiksi

Vuosi 2012 on jäänyt mieleen yhtenä elämän hienoimpana vuotena. Kaikki oli uutta ja jännittävää ja koin, että olen saavuttanut elämässä jo niin paljon. Menimme naimisiin, sain gradun palautettua, tein töitä yliopistolla ja hehkuin iloa. Vuotena tuli tehtyä neljä matkaa: kävin yksin Korfulla, tein matkan mieheni kotiseuduille Viroon, kävimme häämatkalla ja vuoden lopussa Budapestissa. Tänä vuonna elämä hymyili ja myös minun oli helppo hymyillä.

2013 – Valmistuminen, muutto Kouvolaan

Seuraava vuosi alkoi kovan stressin merkeissä, sillä edessä häämötti työpaikan haku. Kun aloitin opinnot yliopistossa, Suomi syöksyi taantumaan. Sekä opiskelijakollegat että professorit vakuuttivat, että nyt oli hyvä aika opiskella ja kun valmistuisimme, Suomi olisi uudessa nousussa. Näin ei ollutkaan, eikä vastavalmistuneen ekonomin työllistyminen ollutkaan niin helppoa kuin opintojen alussa harhaisesti kuvittelin. Lähetin kymmeniä hakemuksia ja olin epätoivoinen. Edellisvuoden hehku oli vaihtunut ahdistukseksi ja epäonnistumisen peloksi. Mietin paljon, mitä haluan tehdä ja tein listoja erilaisista haaveistani. Päätin silloin, että muutan ulkomaille, jos en saisi kesään mennessä töitä. Australia nousi silloin yhdeksi vahvaksi vaihtoehdoksi. Koin kuitenkin suuren onnenpotkun, kun pääsin pitkän hakurupeaman jälkeen ison pankin esimiesohjelmaan. Siihen sisältyi muutto Kouvolaan, enkä edes tiennyt, missä mokoma paikka sijaitsi. Totta kai suostuin siltä istumalta, kun kuulin saaneeni paikan ja pakkasimme omaisuutemme ja aloitin kesätyön jälkeen Kouvolassa. Vuoden aikana minulla ei ollut lomia, joten ainoaksi matkaksi jäi joulun tienoilla tehty parin päivän pysähdys Tallinnassa. Tuolla matkalla kävin katsomassa elokuvan Walter Mittyn uskomaton elämä, joka toisaalta synnytti kipinän Islannista ja toisaalta muistutti rohkeuden merkityksestä.

2014 – Matkoja, rohkeutta

Koin sisälläni polttavaa kaukokaipuuta ja puhuimme jatkuvasti ulkomaille muuttamisesta. Käytin jokaisen vapaapäiväni matkustamiseen. Kävimme Islannissa uskomattoman hienolla matkalla, kävin yksin Pargassa, menimme toisen hääpäivämme kunniaksi Kroatiaan ja vuoden lopussa menin vielä työkavereiden kanssa Tallinnaan. Lisäksi kävin työmatkoilla Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Tuntui, että olin elämässäni risteyskohdassa. Toisaalta halusin jatkaa mielenkiintoisen ja haastavan työn parissa ja rakentaa uraa. Toisaalta sisäinen polte ulkomaille kasvoi ja se ääni, joka oli alkanut kuiskata minulle joskus vuosien 2012 ja 2013 tienoilla alkoi voimistua huudoksi, jota en voinut enää ohittaa. Perustin tämän blogin The Present is Perfect, jonka tarkoitus oli muistuttaa minua siitä, että myös se tavallinen arki on hienoa ja arvokasta, eivät vain ne matkat, joilla tunsin kuitenkin olevani aidosti elossa ja omimmillani. Kummasti asiat alkoivat loksahdella paikoilleen ja meille tulikin tilaisuus lähteä Australiaan Melbourneen. Kerroin pomolleni, että lähden, sain vuodeksi virkavapaata ja toivotimme vuoden 2015 tervetulleeksi Kouvolassa rakettien loisteessa tietämättä, missä olemme vuoden päästä.

2015 – Pois töistä ja Australiaan

Jäin kesälomalle maaliskuussa 2015 ja suuntasin Istanbuliin, jonne olin ostanut spontaanisti lennot matkamessutarjouksen innoittamana. Istanbulista palattuani ehdimme olla Suomessa alle viikon, jonka jälkeen pakkasimme rinkkamme ja suuntasimme Helsinki-Vantaalle pelkkä menolippu kourassa. Saavuimme Melbourneen, jossa asuimme kuukauden tätini luona, hoidimme juosevia asioita, ostimme auton, hankimme työpaikan farmilta ja suuntasimme läpi itärannikon kohti pohjoista Queenslandia. Vuosien akateemisen opiskelun ja pankkityön jälkeen viehätyin jotenkin farmityön selkeyteen. Kaiken hien, pölyn ja lian keskellä teimme töitä rinta rinnan, eikä sillä ollut väliä, mistä olimme tulleet tai mitä olimme olleet edellisessä elämässä. Vain tämä hetki merkitsi.

Vuosi ei silti ollut helppo ja päädyimme asumaan eri kaupunkeihin mieheni kanssa. Matkustin itärannikon uudestaan ja kävin Balilla lataamassa akkuja. Sitten oli niitä kuukausia, jolloin päivät sumentuivat yhdeksi usvaiseksi suoksi, enkä jaksanut mitään. Kun katsoin rakettimerta Melbournen pilvenpiirtäjässä vuoden 2016 ensimmäisinä sekuntteina, en tosiaankaan voinut uskoa, miten pitkälle olinkaan erkaantunut siitä elämästä, jossa olin vuosi sitten ollut.

2016 – Uuden suunnan löytämistä

Päätin, että vuodesta 2016 tulisi parempi ja nostaisin itseni takaisin ylös synkistä tunnelmista. Vuosi alkoikin hyvin reissulla Tasmaniaan, jossa reilun viikon ajan kiersin saaren luonnonnähtävyyksien parissa ja rakastin joka hetkeä. Muutaman kuukauden päästä tästä ensimmäisen vuoden viisumini umpeutui ja palasin kesäksi Suomeen. Paiskin töitä ahkerasti muutaman kuukauden ajan, asuin vanhempieni luona ja säästin rahaa. Yllätyin itsekin siitä, miten sujuvasti pääsin taas arkeen kiinni Suomessa ja elämän vakaus, helppous ja säännöllisyys tuntui virkistävältä epävarman ja muutoksia täynnä olleen reissuvuoden jälkeen. Vakavissaan pohdin sitä, että mitä jos jäisinkin Suomeen. Mietin, että olenko jo liian vanha pitämään toisen välivuoden ja pitäisikö nyt humputtelun jälkeen palata ruotuun ja takaisin siihen ”oikeaan” vakavasti otettavaan työelämään. Ajattelin kuitenkin, että tulisin katumaan, jos en käyttäisi mahdollisuuttani toiseen vuoteen, joten syyskuussa löysin itseni jälleen rinkka selässä seisomassa Helsinki-Vantaalla.

Toinen vuosi paljastui jo melkein heti paremmaksi kuin ensimmäinen. Sain työpaikan ja hankin asunnon Melbournen keskustasta. Tutustuin paikallisiin ja sain merkityksellisiä ystävyyssuhteita. Myös rakkauteni Australiaan syveni. Opin, että se Australia, jota rakastin eniten, ei löytyisi Surfer’s Paradisen kultaisilta hiekkarannoilta tai backpacker-elämästä, vaan luonnosta, eukalyptusmetsien siimeksestä ja loputtoman erämaan keskeltä. Minun Australiani merkitsi elämän ja ajatuksien vapautta, jota horisonttiin jatkuva äärettömyys symboloi. Tunsin olevani kotona.

Vuosi 2017 – The present IS perfect

En olisi kymmenen vuotta sitten arvannut, että myös vuonna 2017 olisin Australiassa enkä varsinkaan sitä, millaisen kierroksen olisin ehtinyt tehdä päästäkseni samaan pisteeseen. Jälkeenpäin katsottuna huomaa, miten pienien valintojen kautta olen alkanut kulkea tätä kohti ja millaiseen elämänmuutokseen nuo pienet valinnat ovat eskaloituneet. Nyt olen tässä. Sinkkuna, ilman asuntoa, ilman hienoa urapolkua, epävarmuuden keskellä. Olen silti vähemmän eksyksissä kuin aikoihin ja elän elämää, jossa nykyhetki on mielekäs, minulle täydellinen.

Facebookin kuvat tarjoavat mielenkiintoisen – ja hyvin henkilökohtaisen – aikamatkan elämääni. Ne muistuttavat siitä, mikä olin ja siitä, millaiseksi olen tullut. Yllättävää tai ei, sekä ensimmäiset että viimeiset kuvani Facebookista ovat Australiasta, mutta tuntuu, kuin niiden väliin mahtuisi pieni elinikä. Toki olen vanhentunut vuosien varrella ja hiusten värini ja muut ulkoiset seikat ovat muuttuneet. Kuitenkin voisin sanoa, että kun ensimmäisiä ja viimeisiä kuvia tarkastelee lähemmin, suurin muutos näkyy kenties kehon asennossa ja ilmeissä. Ensimmäisissä kuvissa kameraan katsoo kuitenkin aika epävarma tyttö, maaseutulukiosta valmistunut ihmisenalku, joka on hieman epämukavana hienossa Sydneyssä suuren maailman keskellä. Muistan tunteneeni oloni kovin nukkavieruksi business-ihmisten ja kaikkien Vuittonin laukkujen vilistäessä ohitseni, takelleeni englannilla ja olleeni aika hukassa, vaikka toki nautin olostani. Kun taas viimeisiä kuvia katsoo, näen vahvan naisen, joka seisoo itsevarmana luonnon keskellä ottaen itselleen tilan. Katson suoraan kameraan, hymyillen, kuin tietäen, mihin olen menossa.

Kymmenen vuotta, jonka aikana on tullut otettua monia kuvia ja käytyä monella eri matkoilla. Silti se matka, jonka olen kulkenut oman pääni sisällä on kaikista suurin. Facebook-kuvat ja tarinat, joita kuvista kerron ilmentävät hyvin tietä, jonka olen kulkenut. Ne kertovat sen, että vaikka kymmenen vuoden takaiset kuvat esittävät samaa paikkaa kuin viimeaikaisetkin kuvat, en todellakaan ole palannut takaisin lähtöpisteeseen. Päinvastoin. En vaihtaisi pois tätä matkaa.