Elämää ja arkea farmilla

Tervehdys ja pahoittelut yli kuukauden kestäneestä hiljaiselosta. Päivät ovat niin pitkälle toistensa kaltaisia ja raskaita, että blogia varten ei ole syntynyt mitään materiaalia. Käytännössä herään aamulla kuudelta ja pakkaan koko päivän laatikkoihin joko kesäkurpitsoja tai tavallisia kurpitsoja. Työ on intensiivistä ja todella kiireistä. Kesäkurpitsaa pakataan neljää eri kokoa ja jokainen koko pakataan erilailla ja jokainen kerros erilailla. Välillä pakkaamme myös kahta eri laatua, premiumia ja tavallista. Kurpitsaa pakataan kuutta eri kokoa ja esimerkiksi eilen pakkasin kahden tytön kanssa 378 laatikkoa vajaassa seitsemässä tunnissa (mikä siis on todella hyvä tulos). Kesäkurpitsan pakkausta teen liikkuvassa boomissa pellolla viiden tytön ja Sergein kanssa ja kurpitsaa pakkaan vajassa. Olen sinänsä onnekas, etten ole joutunut poimimaan mitään, vaan olen päässyt pakkaamaan, mikä on fyysisesti helpompaa työtä. Sergei on poiminut jonkin verran, mutta pääasiassa hän latoo päivästä toiseen 11 kilon kesäkurpitsalaatikoita lavalle, josta laatikot siirretään kylmiöön odottamaan matkaa ruokakauppoihin. Kroppa on jo aikalailla tottunut työhön, mutta silti selkää, niskaa ja olkapäitä särkee päivittäin.

Farmin omistajat ovat erikoisia. Välillä nainen saattaa olla todella hyvällä tuulella ja välillä taas huutaa kurkku suorana ja sekunnin murto-osassa päättää, että joku ei osaa hommaansa ja laittaa tämän pois töistä loppupäiväksi. Mies puolestaan lähes koko ajan v****ttuilee kaikille pojille ja haukkuu poimijoita hitaiksi, vaikka kaikki työskentelevät niska limassa kuumassa ilmassa fyysisesti kuluttavassa työssä. Suurin osa työntekijöistä ja paikallisista australialaisista pitää omistajia täysinä kusipäinä, jotka pyörittävät bisnestä vain rahan kiilto silmissä. Itse olen sinänsä päässyt aika helpolla heidän kanssaan, kunhan vain antaa mennä kaiken kuran toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Moni on kuitenkin jo lopettanut joko siksi, että heillä on mennyt sukset ristiin omistajien kanssa tai siksi, että oma fysiikka ei ole kestänyt raskasta työtä. Itselläni on kuitenkin hyvät työt ja saab palkkaa noin 500 – 700 dollaria viikossa vuokran ja verojen jälkeen.

Asumme tosiaan 100 kilometrin päässä lähimmästä kylästä ja ruokakaupasta. Nettiyhteydet ovat olemattomat, joten blogia ei ole siitäkään syystä tullut päivitettyä. Vapaa-aikana farmilla ei ole juuri muuta tekemistä kuin käydä kävelyllä, juoda kolmenkymmenen muun backpackerin kanssa tai lukea kirjaa. Aiemmassa postauksessa kirjoitin kaikista sammakoista, käärmeistä, liskoista ja hämähäkeistä, jotka järkyttivät, mutta nykyään olen jo tottunut niihin, epähygieenisyyteen ja asuintilojen alkeellisuuteen. Epämukavuusalue on huomattavasti laajentunut ja sietokyky kasvanut. Tänään olemme menossa Townsvilleen, johon on matkaa 200 kilometriä. Tuntuu ihanalta päästä vihdoinkin isoon kaupunkiin, jossa on muutakin kuin olematon ruokakauppa ja pari kahvilaa.

Tällaisia kuulumisia täältä. Yritän parantaa postaustahtia, vaikka elämässä ei tapahtune mitään muuta kuin vihannesten pakkausta ja illanviettoja muiden työntekijöiden kanssa. Toivottavasti Suomessa kesä etenee kovaa vauhtia ja ilmat pysyvät lämpiminä.