Juhannus Juupajoella

Onko kukaan ikinä kuullut paikasta nimeltä Juupajoki? Juupajoki on 2000 asukkaan pirkanmaalainen kunta, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Tampereelta Jyväskylään päin. Juupajoki on 100 vuotta vanha, sitkeästi itsenäisenä pysynyt Pirkanmaan pienin kunta, jonka asukkaat ovat pitkälti maanviljelijöitä, yrittäjiä ja eläkeläisiä. Paikka on kuuluisa (jos kuuluisa nyt on oikea termi) muun muassa Juupavaaran laskettelukeskuksesta, Korkeakosken rotkosta ja vanhasta kenkätehtaasta sekä kauniista luonnosta. Aina kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, vastaan yleensä, että Tampereelta. Olen asunut Tampereella seitsemän vuotta, mutta totuus on, etten ole sieltä kotoisin. Olen kotoisin Juupajoelta. Tarkemmin ottaen Juupajoen Salokunnasta ja siihen kuuluvalta alueelta, joka tunnettiin yli sata vuotta sitten Loposten kylänä.

Olen kuullut puhuttavan, että Helsingissä on olemassa sanonta ”Oletsä jostain Juupajoelta vai?”, kun tarkoitetaan, että henkilö on todella nolo, maalainen ja aivan kujalla kaupunkilaisesta elämänmenosta. Itse olen todella iloinen, että olen viettänyt lapsuuteni turvallisessa maalaisyhteisössä, jossa omat isovanhempani ja isäni siskon perhe asuivat aivan naapurissa. Tiedän, että on olemassa paikka, johon kuulun. On olemassa paikka ja yhteisö, jossa minut hyväksytään omana itsenäni ja riippumatta siitä, mitä teen, omistan tai saavutan. Lapsuuden elinympäristöni on täynnä sukuni tarinoita vuosikymmenten, jopa yli sadan vuoden takaa. Tiedän, missä isäni teki puulehmiä lapsena. Tiedän, mihin mummini ja vaarini pyöräilivät nuorena tansseihin. Tiedän, missä sijaitsi sauna, jossa mummini synnytti lapsensa. Tiedän, missä sijaitsi oja, johon vaarini piiloutui nuorena välttelemään maataloustöitä ja lukemaan runoja. Tiedän, missä sijaitsi kaivo, johon naapurin pariskunta piiloutui ja selviytyi 1918 sisällissodan mellakoista. Tiedän, ketkä eivät olleet yhtä onnekkaita. Minulla on historia, minulla on juuret, minulla on muistoja ajoista, joita en ole itse elänyt.

Olen kasvanut maalla, joten tiedän, mistä maito tulee kauppojen hyllylle ja tiedän, että kanat munivat myös ilman kukkoa. Olen käynyt ala-asteen paikallisessa kirkonkylän koulussa, jossa luokilla 1 – 6 oli yhteensä viitisenkymmentä oppilasta. Opettajat tunsivat kaikki oppilaat sekä heidän sisaruksensa ja vanhempansa nimeltä. Meillä oli oma keittäjä, joka teki itse ruoat suosien paikallisia tuotteita. Tulen paikkakunnalta, jossa kaikki tuntevat toisensa ja vieraan näköinen auto tai lenkkeilijä tiellä saa katselijan kaivamaan kiikarit piirongin laatikosta. Tulen paikkakunnalta, jossa kysymys ”Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?” saa aivan uuden merkityksen, sillä kysyjä on todennäköisesti vähintäänkin kaukaista sukua.

Minulla on todella läheiset välit vanhempiini, joten oli itsestään selvää, että halusin viettää myös juhannuksen maalla kotona. Valtaosan ajasta kulutimme vanhempieni grillikatoksessa, jonka isäni on rakentanut vanhoista 1800-luvun käsintehdyistä tiileistä. Takkatuli lämmitti, stereoista soi rauhoittava musiikki ja pöydät luonnollisesti notkuivat grilliherkuista. Koirat loikoilivat lammastaljoilla, ihmiset valvoivat myöhään ja muistelivat menneitä ja sade ropisi rauhoittavasti.

Muutenkin juhannus meni rennosti. Ehdin käydä kuntosalilla, pitkällä parin tunnin kävelylenkillä sekä pariin otteeseen moikkaamassa naapurissa asuvia isovanhempiani, jotka lähes 90-vuotiaina ovat onneksi niin hyvässä kunnossa, että asuvat mainiosti omassa kodissaan. Näin myös äitini vanhempia, jotka asuvat reilun kymmenen kilometrin päässä. Piipahdin lisäksi Tampereella ja olin yhden yön mieheni vanhemmilla. Yhdessäoloa, pitkiä valoisia iltoja, hyvää ruokaa, viiniä, sukulaisia, vanhojen aikojen muistelua, koirien rapsuttelua, rentoutumista – siitä oli tehty juhannus Juupajoella.

Teininä häpesin maalaisia juuriani ja sitä, ettei kukaan ulkopuolinen tiennyt, missä sijaitsi Juupajoki-niminen paikka. Nykyään kerron mielelläni, mistä olen kotoisin ja olen kiitollinen, että sain viettää huolettoman lapsuuden ja nuoruuden maalla. Lähtökohtani pienen maaseutuyhteisön jäsenenä on vaikuttanut siihen, kuka olen nyt. En tällä hetkellä voisi kuvitella asuvani vakituisesti Juupajoella, mutta se on paikka, johon on aina ihana palata.