Pelko. Eilisen päivän karmeat tapahtumat Pariisissa ovat nostaneet tuon sanan monen reissaajan alitajuntaan. Ne kohteet, jotka kiehtovat meitä luontonsa, arkkitehtuurinsa, historiansa, tapahtumiensa tai kulttuurinsa puolesta ja vetävät puoleensa ihmisiä ja matkailijoita kaikkialta maailmasta, ovat valitettavasti myös tehokkaita näyttämöjä eilisen kaltaisille veriteoille. Tapahtumat paikoissa, joista olemme luoneet vahvoja mielikuvia, joihin meillä on tunnesiteitä tai joista meillä on omakohtaisia muistoja, ovat paljon läheisimpiä ja koskettavampia kuin terroriteot, verilöylyt tai joukkosurmat, jotka tapahtuvat päivittäin tuolla jossain kaukana, maailmassa, joka ei ole meidän omamme. Minä itsekin yhdessä muun läntisen maailman kanssa olen surullinen ja järkyttynyt kaikesta tapahtuneesta ja suren, miksi ihmiset tekevät toisilleen karmivia asioita. Samalla mieleeni on noussut tuo sana, jota harvemmin kuulee, kun puhutaan matkailusta, vaikka me monet kannamme sitä mukanamme muodossa tai toisessa. Pelko.
Pelko matkailussa voi tarkoittaa montaa erilaista asiaa. Joka kerta, kun astun oman tutun elinpiirini ulkopuolelle, olen tuntemattomalla maaperällä. Tuntematon voi olla outoa ja pelottavaa, ja syy monelle jäädä kotiin tai valita lomailla vuodesta toiseen tutussa ja samassa kohteessa, vaikka mieli haluaisi eksoottisempiin paikkoihin. Matkaillessa joudun menemään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, selviytymään kielellä, jota en ole imenyt äidinmaidossa, ottamaan selvää asioista, eksymään ja löytämään perille. Monet kerrat esimerkiksi täällä Australiassa olen joutunut tekemään asioita, jotka ovat olleet mukavuusalueeni ulkopuolella. Olen lähtenyt ajamaan 3500 kilometrin päähän pieneen syrjäiseen kylään työskentelemään farmilla käärmeiden ja hämähäkkien keskellä. Olen monet kerrat saapunut yömyöhällä tuntemattoman kaupungin bussipysäkille ja selviytynyt painavan rinkkani kanssa hostellille google mapsin ja ohikulkijoiden neuvojen avulla. Olen kämmenet jännityksestä hikisenä kulkenut CV:ni kanssa hakemassa ravintoloista töitä ja monia muita pieniä asioita, jotka askel kerrallaan ovat kasvattaneet omaa mukavuusaluettani. Olen vuodessa saanut todella paljon rohkeutta ja uskoa omaan pärjäämiseeni. Stressaan paljon vähemmän mistään ja annan asioiden mennä ihan erilailla omalla painollaan.
Mikä auttaa tuntemattoman pelkoon? Ensinnäkin tiedon hankkiminen. Onneksi meillä on internet, joka on pullollaan keskusteluja, arvosteluja, suosituksia, artikkeleja ja blogipostauksia, joista saa tietoa kohdemaasta, miten kannattaa kulkea lentokentältä kaupunkiin, missä kannattaa syödä, mitä mikäkin maksaa ja mitä kannattaa tehdä. Google street view’tä voi käyttää alueeseen tutustumiseen, jos se jotakin auttaa. Toinen, mikä auttaa, on omien kokemusten karttuminen. Kun on kerran ylittänyt oman mukavuusalueensa, on saman asian tekeminen toisen kerran huomattavasti helpompaa. Aivot muistavat, että hei, olit ollut vastaavassa tilanteessa aiemmin ja selvisit siitä. Mikset selviäisi tästäkin?
Yllättävän moni varsinkin hieman vanhempi henkilö on kertonut jännittävänsä omaa kielitaitoaan tai ”tankeroenglantiaan”, mistä on tullut ylivoimainen este reissaamiselle. Monesti nämä esteet ovat pääasiassa ihmisen omassa päässä. Kukaan, ei yhtään kukaan kiinnitä huomiota toisen virheisiin tai vahvaan aksenttiin. Muutamien perusfraasien opettelu auttaa ja tuo itsevarmuutta. Tärkeintä on vain avata suu ja puhua eikä olla liian kriittinen itselleen. Tapasin täällä Australiassa erään suomalaisen pojan, joka kertoi, että hän oli hakenut pari vuotta sitten Norjasta töitä ilman mitään kielitaitoa. Ruotsia hän ei puhunut sanaakaan, norjasta puhumattakaan ja englantia oli hänellä todella, todella heikkoa. Hän oli valmistautunut työhaastatteluun miettimällä mahdollisia kysymyksiä ja niihin vastauksia ensin suomeksi ja sitten kääntänyt ne sanakirjan avulla englanniksi. Hän oli opetellut ulkoa muutamia perusfraaseja. Haastattelua varten hän oli kirjoittanut itselleen oman minisanaston, jonka oli sitten kaivanut eteen haastattelutilanteessa ja yhdistellyt sanoja vastauksiksi. Takellellen, omien apusanojen avulla ja loputtomasti virheitä tehden hän oli vienyt haastattelun loppuun. Ehkä hieman jopa omaksi yllätyksekseen hän oli saanut paikan ja kuulemma siksi, että hänellä oli ollut pokkaa uskaltaa. Vain sillä, että päättää uskaltaa, pääsee yllättävän pitkälle.
Nämä ovat vielä pieniä asioita, mutta toki matkailuun voi liittyä todellisia vaaroja. Kun alkaa miettiä, mitä kaikkea kamalaa matkalla voi tapahtua, vähemmästäkin alkaa pelottaa. Moni pelkää lentämistä, ja itsekin lukeudun näihin lentopelkoisiin, ja pienikin turbulenssi saa sydämen pamppailemaan. Valitsen vain turvallisina pidettyjä lentoyhtiöitä ja yritän miettiä lentokoneen putoamisen epätodennäköisyyttä, mikä auttaa hieman. Matkalla voi myös saada ruokamyrkytyksen tai jonkin vaarallisemman taudin ja joutua virumaan epämääräisessä sairaalassa. Matkailija voidaan ryöstää, huumata, raiskata, kidnapata, tappaa tai tätä voidaan vähintäänkin huijata. Kun näitä mahdollisuuksia miettii, äkkiä alat nähdä vaaroja ja riskejä kaikkialla. Kaikki ovat epäluotettavia, haluavat sinulle pahaa tai ainakin hyötyä sinusta. Alat miettiä, mitä kamalaa voi tapahtua metroasemilla ruuhka-aikaan, keskellä mielenosoitusta, kuuluisan nähtävyyden juurella, elokuvateatterissa suositun elokuvan ensi-illassa, täydessä kahvilassa tai yökerhossa. Eilisen kaltaiset tapahtuvat vahvistavat uhkakuvia ennestään. Pelko vaanii kaikkialla. Pelko voi lamauttaa.
Olisiko kannattavampaa pysyä kotona? Olenko kotona turvassa? Loppujen lopuksi suuri osa onnettomuuksista tapahtuu tutuissa elinympäristöissä. Voin liukastua suihkussa, voin ajaa kolarin kauppamatkalla tutussa risteyksessä tai minua voidaan puukottaa tamperelaisessa lähiössä. Esimerkiksi yhtenä tavallisena arkipäivänä juuri sillä yläasteella, jossa aikanaan kävin, eräs hullu kulki aseen kanssa koulun kolmanteen kerrokseen ja aloitti ammuskelun aikomuksenaan tappaa. Vaikka en itse käynyt enää kyseistä koulua, eikä tapauksessa onneksi menetetty ihmishenkiä, olisi lopputulos voinut olla toinen. Vaaroja on kaikkialla. Todennäköisimmät vaarat ovat arkielämässäni.
Annanko pelon saada minusta vallan? Tekeekö se eilisen kaltaisista terroristeistä voittajia, jos me alamme pelkäämään, jätämme väliin matkat Pariisiin, Lontooseen, New Yorkiin tai mihinkään kiehtovaan paikkaan? Jätänkö kokematta kaikki upeat asiat, näkemättä kaikki hienot paikat, tutustumatta kaikkiin loistaviin persooniin siksi, että annan peloilleni ja uhkakuvilleni vallan ja hautaudun kotiin valheelliseen turvallisuuden tunteeseen? Matkustan, vaikka välillä pelottaisi. Matkustan vaikka matkustaisin yksin, vaikka olisin nuori ja nainen ja juuri niistä syistä. Matkustan, sillä se on yksi parhaista tavoista käyttää tätä ainutlaatuista elämää. Sillä kaikista peloistani suurin on se, että en koskaan todella eläisi.
No Comments