Miten suomalaisuuteni näkyy minussa?

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille meille suomalaisille ja upealle 99-vuotiaalle itsenäiselle kotimaalle. Facebookin muistelot osasivat kertoa, että viime vuonna juhlistin itsenäisyyspäivää Gili Airin saarella ja tänä vuonna Melbournessa. Tänäkään vuonna en pääse kerääntymään kollektiivisesti television ääreen katsomaan Linnan juhlia, ihastelemaan ja kauhistelemaan pukuloistoa ja tuntemaan itseäni osaksi jotain suurempaa – osaksi ”meitä”, suomalaista yhteisöä, jonka jäsenet suorittavat yhdessä itsenäisyyspäivän rituaalia. Tämä ei kuitenkaan vähennä sitä arvostusta, jota tunnen omaa maatani kohtaan. Maailmalla matkatessa voin tuntea kiitollisuutta, että olen syntynyt ajassa ja kulttuurissa, joka mahdollistaa yhteisönsä jäsenille, ja tässä tapauksessa nimenomaan yhteisönsä nuorille naisille, tilaisuuden tavoitella unelmiaan, valita työnsä ja puolisonsa omien mieltymystensä mukaan ja matkustaa yksin vaikka maailman toiselle puolelle. Lisäksi olen kiitollinen, että Suomi tarjoaa turvapaikan, jonne voin aina palata, jos maailman merillä myrskyää liikaa tai vaihtoehtoisesti on niin tyyntä, että tulee tylsää.

Vaikka miten osallistun itsekin jäyhien, junttien ja jurojen suomalaisten pilkkaamiseen, löytyy minussa itsessänikin aimo annos ehtaa suomalaisuutta. Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi aloin miettiä, miten suomalaisuuteni näkyy minussa ja mitkä piirteet tulevat esiin, kun elän toisessa kulttuurissa, tai ehkä pikemminkin kulttuurien sulatusuunissa. Ujo ja hiljainen en ole, vaan tykkään tehdä melua turhasta ja erityisesti itsestäni. En tarvi suurta henkilökohtaista tilaa, enkä ikävöi Suomea kovinkaan suuresti. Mikä osa suomalaisuudesta on kuitenkin juurtunut minuun niin syvälle, että se on osa persoonaani?

Ensimmäisenä tulee mieleen suoruus, joka tulee ilmi vähintäänkin kolmessa eri ulottuvuudessa. Ensinnäkin Australiassa on tapana heittää lauseita, joilla ei tarkoiteta mitään. Uusille tuttaville voidaan sanoa, että mennään kahville joku päivä tai esimerkiksi vaikkapa kaupan kassalle voidaan huikata: ”see you later”, eikä niillä tarkoiteta mitään. Tämä on osa paikallista kohteliaisuutta ja osaan mennä tähän mukaan, mutta pohjimmiltani koen, että suomalainen suora tapa on rehellisempi ja enemmän minua itseäni. Jos haluan nähdä jonkun ihmisen, sanon sen ja tarkoitan sitä. Toinen ulottuvuus tästä suoruudesta tulee ilmi erityisesti Aasian maista tulevien kanssa.  Näissä kulttuureissa se, mitä ei sanota on usein yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan. Usein jopa se, mitä ei sanota, on se, mitä tarkoitetaan. Jos kysyn korealaiselta työkaveriltani, onko tätä tai tätä työvaihetta tehty vielä, hän vastaa aina ”kyllä” hymyn kera. Olen oppinut, että tietynlainen hymy tarkoittaa, että hommaa ei ole vielä tehty. Kolmas ulottuvuus suoruudesta on se, että myös huonot asiat ja aiheet, jotka monessa kulttuurissa ovat tabuja, tulevat suustani ulos ilman sen kummenpia tunnontuskia. Monesti pyydän anteeksi, että sanon näin suoraan asiat, mutta teen sen koska olen suomalainen enkä jaksa sokerikuorruttaa sanomisiani.

Suomalainen kulttuuri on itsenäistä yksilöä korostava, ja tietty itsenäisyys ja itse pärjäämisen tarve asuu vahvana sisälläni. Itse pitää päättää, hoitaa ja selvittää asiat. Itse pitää pärjätä ja osata ja näyttää, että kyllä minä hoidan ja teen. En tarvitse jatkuvasti kavereita, perhettä tai muita ihmisiä ympärilleni, vaan ihan mielelläni menen tekemään juttuja itsekseni. Monessa kulttuurissa myös päätöksenteossa kuunnellaan paljon suvun mielipidettä. Esimerkiksi intialainen huonetoverini kertoi, että hänen entisen poikakaverinsa sukulaiset soittelivat hänelle ja tarjosivat ohjeita, miten parisuhdetta pitää hoitaa. Monessa tapauksessa vanhemmat menevät niin pitkälle, että jos ei tiettyyn ikään mennessä ole sopivaa puolisoa löytynyt, he etsivät sopivan avioliittoehdokkaan. Kun on itse muuttanut omilleen lukion jälkeen, niin tuntuisi aika erikoiselta olla kovin riippuvainen esimerkiksi omien vanhempien tai yhteisön mielipiteistä.

Haluaisin nähdä, että suomalaista on myös tietty sisukkuus ja ahkeran työntekijän roolissa pysyminen. En valita vaikka väsyttää, vaan työ hoidetaan kunnialla loppuun asti. Työpaikalla näkee myös suomalaisen aikakäsityksen merkityksen. Itse olen aina ajoissa, täsmällinen ja pidän huolta siitä, että hommat saadaan tehtyä tavoiteajassa. Kun teen töitä argentiinalaisen työkaverini kanssa, hänelle latinalaiseen tapaan sosiaaliset suhteet menevät työhommien ohi ja hän voi helposti jäädä vartiksi suustaan kiinni, vaikka olisi miten paniikkikiire. Kaikki tehdään rauhassa, no hurry, no stress, no worries, kun itse sykin kuin duracell-pupu.

Suomalaista minussa on myös oletus tasa-arvoisesta kohtelusta ja vahvan naisen identiteetti. En todellakaan esitä heikkoa, en odota erityiskohtelua sukupuoleni takia enkä ennen kaikkea siedä epätasa-arvoista kohtelua. Erityisesti australialaisilta miehiltä kuulee välillä valitusta, miten paikalliset tytöt kasvatetaan prinseksoiksi ja menemättä sen enempää väitteen todenperäisyyteen, en koe yhtään olevani sellainen. Inhoan kaikenlaisia sukupuolta koskevia normeja, odotuksia ja oletuksia ja palan halusta nostaa nämä ”vääryydet” esiin, kun niitä kohtaan. Kun olimme porukalla tekemässä töitä ja asiakas tuli kysymään ainoalta mieheltä, onko tämä esimies, sain vaivoin nielaistua pari valittua sanaa, jotka olisin halunnut tälle laukoa. Australia on vielä aika paljon Suomea jäljellä työpaikoilla naisten ja miesten töistä ja roolijaosta, vaikka toki naisia esimiespaikoilla on. En myöskään halua määrittää itseäni suhteessa miehiin, tai mitenkään niin sanotusti peilata arvoani sillä, millaisen suosion saan miesten keskuudessa ja millaista huomiota saan miehiltä. En tiedä, onko tämä vahvasti suomalainen ominaisuus, mutta joka tapauksessa koen Suomen maana, jossa aina naisen on pitänyt olla vahva ja sisukas, ja erityisesti viime aikoina myös yhtä itsenäinen ja tasa-arvoinen kuin miestenkin.

Suomalaista on myös monet pienet asiat. Ensimmäisenä oman kieleni rakastaminen. Kaikki pienet vivahteet ja sanoihin liittyvät laajemmat merkitykset tekevät suomen kielestä sydämeni kielen. Ulkomaiselle on vaikea kuvailla, mitä kaikkea tunnetta, historiaa, kulttuuria, mielikuvia, tuoksuja ja muita aistimuksia sellaiset sanat, kuin yötön yö tai savusauna herättävät. Lisäksi vaikka koen olevani elämäniloinen ja positiivinen ihminen, kyllä minunkin sieluni vähän värähtelee melankolisen musiikin tai muun taiteen voimasta. Suomalaista minussa on siis pienimuotoinen haikeuden ihannointi, melankolisuus ja tietty sielun tuska, joka jollain tavalla jalostaa ja puhdistaa. Suomalaisuutta on harkitsevaisuus, omassa rauhassa viihtyminen, ja monet pienet asiat, kuten Tauno Palon elokuvien katsominen, se huumaava tuoksu, kun otat korvapuustit uunista, koivun vaaleanvihreiden silmujen ihailu ja kesän ensimmäiset uudet perunat voin ja sillin kanssa.

Tähän loppuun voisi olla hyvä saada ulkopuolisen mielipide, joten kysyin tuntemaltani australialaiselta, mikä minussa on hänen mielestään suomalaista. Tässä vastaus:

”You speak your mind more than most Australian girls I know, you are more passionate in your opinions…, you are proud of who you are and where you are from, especially where you are from.”

Tähän on hyvä lopettaa. Ylpeyteen siitä, kuka olen ja mistä tulen. Suomesta tai suomalaisuudesta ei voi olla kuin ylpeä. Hyvää itsenäisyyspäivää vielä kerran!