Kun luin Muru mou -blogista ajatuksia aiheesta ”kun raha ja titteli ei tuokaan onnea”, koin teeman kolahtavan niin syvästi, että päädyin hetkeksi pohtimaan elämääni, päätöksiäni ja arvoja niiden takana. Varmasti jokainen meistä kohtaa tilanteita, jolloin haluaisi toimia ympäristön odotusten vastaisesti ja joutuu toteamaan, etteivät omat unelmat vastaa sitä, mitä yhteiskunnassa yleisesti pidetään hyväksyttävänä tai tavoittelemisen arvoisena. Näissä tilanteissa yllättävän moni päätyy elämään ulkopuolisen kirjoittaman käsikirjan mukaan ja keskittyy koulutusta vastaavan työn löytämiseen, etenemiseen uralla, rahan ansaitsemiseen, kodin kauniiksi sisustamiseen, vanhempainyhdistyksiin, eläkepäiviin varautumiseen ja kaikin puolin mukavan elämän rakentamiseen. Kieltämättä tuollainen elämä palkitsee tietyllä tasolla. Aikaa myöten sinusta tulee arvostettu ja kunniallinen yhteiskunnan tuottava jäsen. Kuitenkin samalla annat unelmiesi hautautua unohduksiin yhdessä muiden nuoruutesi haihattelujen kanssa. Saatat kertoa silti ylpeänä elämästäsi luokkakokouksessa, koet ehkä paremmuuden tunnetta sinua huonommin menestyneempien ikätoverien keskuudessa ja sukujuhlissa saat vanhemmalta sukupolvelta hyväksyviä katseita, mutta syvällä sisimmässäsi tiedät, ettet ole uskaltanut elää itsesi näköistä elämää.
Jos taas päätät toimia toisin ja tehdä oman pääsi mukaan, ulkopuolisen silmissä päätöksesi ja tekemisesi voivat vaikuttaa helpoilta ja nopeasti tehdyiltä. Todellisuudessa niiden taakse voi kätkeytyä jopa vuosia kestänyttä ajatustyötä, yön pimeinä tunteina tehtyä pohdintaa, ahdistusta, pelkoja, raastavia ristiriitoja ja kuukausien valmistelua. Tosielämä ei ole mustavalkoista ja todennäköisesti joudut punnitsemaan keskenään kahta sekä hyviä että huonoja puolia sisältäviä vaihtoehtoja. Uralla menestyminen ja hyvin tienaaminen tuovat mukanaan ehdottomia etuja: et joudu murehtimaan rahasta, saat arvostusta, pääset haastamaan itseäsi, voit hemmotella itseäsi kaikella mukavalla. Tietyllä tasolla tuollainen elämä tuo varmasti tyydytystä. Jos päätät silti kuunnella sitä ääntä, joka huutaa sydämessäsi voimakkaammin, Joudut todennäköisesti jatkuvasti vastaamaan ympäristön ihmettelyihin, puolustamaan ja perustelemaan toimintaasi ja jopa kestämään ylenkatsetta niiltä, jotka pitävät sinua yksinkertaisesti epäonnistuneena.
Olen itse elänyt pitkälti yleisen ”käsikirjoituksen” mukaan. Lukiossa pänttäsin ahkerasti, jotta saisin hyvän päättötodistuksen ja keräisin kauniin rivistön laudatureja ylioppilaskokeista. Hain ja pääsin opiskelemaan alaa, jonka uskoin avaavan minulle monia ovia liike-elämään. Kuvittelin aina, että valmistuttuani pääsen koulutustani vastaavaan työhön ja rakentelin kaikkia pilvilinnoja hienoista asunnoista kaupungin keskustassa, merkkilaukuista ja viikonloppumatkoista Euroopan metropoleihin. Ajattelin, että kun pääsen työuran alkuun, alan harrastamaan ratsastusta, opettelen purjehtimaan ja kypsemmällä iällä golfaamaan. Omissa mielikuvissani näin itseni johtajana suhaamassa jakkupuku päällä ja elämässä sellaista hektistä elämää, jota näkee joissain amerikkalaisissa elokuvissa. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja vaatinut itseltäni paljon. Ennen ajattelin, että ainoa tapa toteuttaa noita ominaisuuksia on pyrkiä menestymään työuralla mahdollisimman korkealle.
Sitten näin, mitä tuollainen elämä vaatii. Venyneitä työpäiviä, jatkuvaa sähköpostin ja puhelimen päivystämistä, vaikeita toisia ihmisiä koskevia päätöksiä, stressiä, kiirettä ja kyvyttömyyttä antaa rakkaimmillesi läsnäoloasi ja parhainta osaa itsestäsi. Miksi tehdä noita uhrauksia, jos kyseessä ei ole sellainen asia, mitä todella, aidosti tahdot ja mihin tunnet intohimoa? Tajusin, etten halua tavoitella menestystä vain rahan tai arvostuksen tähden. Aloin kyseenalaistamaan sen, mitä termillä menestys yleensä tarkoitetaan. Mikä tekee ihmisestä menestyneen? Millä sitä tulee mitata?
Päätin, että yritän elää itseni näköistä elämää ja tehdä rohkeasti päätöksiä sen mukaan, mitä sydämeni kussakin hetkessä sanoo. Kun eteen tuli valinta, lähteäkö Australiaan vai jäädä Suomeen luomaan uraa, päätin lähteä, sillä sydämeni veti minua ulkomaille kohti kokemuksia ja seikkailuja. Voi olla, että emme viihdy Australiassa yhtään ja palaamme takaisin Suomeen muutaman kuukauden jälkeen. En siinäkään tapauksessa pidä itseäni epäonnistuneena tai päätöstäni vääränä, sillä kuuntelinhan sydäntäni ja tein, mitä oikeasti halusin.
Mitä työhön tulee, niin töitä tykkään tehdä ja haluan aina tehdä hyvää jälkeä ja yrittää parastani. En enää kuitenkaan anna vakituiselle työlle, tittelille tai hyvälle palkalle samanlaista painoarvoa kuin ennen. Arvostan enemmän työn sisältöä, mielenkiintoisia työtehtäviä ja sitä, että työ sopii muuhun elämäntilanteeseeni. Olen todennut, että itselleni sopii parhaiten, kun saan tehdä töitäni kohtuullisen itsenäisesti ilman, että minun on pakko tulla työpaikalle esimerkiksi kahdeksalta ja lähteä neljältä. Koen paljon mielekkäämmäksi sen, että tiedän, mitä minulta odotetaan ja milloin työn pitää olla tehty ja voin käyttää siihen sen ajan, mitä siihen tarvin, oli se sitten kuusi tai kaksitoista tuntia. Pidän myös siitä, että työtehtäväni vaihtelevat ja että päivät ovat erilaiset. Aina ei voi kuitenkaan nirsoilla ja tehdä unelmien hommia, vaan olen ihan yhtä lailla valmis tekemään rutiinitöitä klo 8 – 16, jos ei muuta ole tarjolla. Pääasia, että teen töitä omilla ehdoillani, omista arvoistani ja tavoitteistani lähtöisin.
Olen henkisesti varautunut ihmisten ihmettelyyn ja kummasteluun koskien esimerkiksi tätä Australia-päätöstä. Yllätyksekseni ainakaan minulle ei ole kukaan suoraan päin naamaa kovasti arvostellut päätöksiämme. Erityisesti lähipiiriltä on toki tullut kysymyksiä käytännön suunnitelmista, mutta uskon, että taustalla on vain vilpitön huolehtiminen pärjäämisestämme. Huomasin, että suurin este on ollut omassa päässäni. Minä olen itse rakentanut itselleni kuviteltuja odotuksia ja normeja, joiden olen antanut vaikuttaa toimintaani. Olen ollut itse uskaltamisen suurin este.
Tämän tajuaminen on tuntunut vapauttavalta.
Onko teillä ollut samanlaisia ajatuksia? Koetteko, että elätte itsenne näköistä elämää vai oletteko vielä matkalla kohti sitä?
22 Comments
Maarit Johanna
19 helmikuun, 2015 at 2:57 amMie jo vähän odotinkin tuleeko keltään muulta samanlaista mietiskelypostausta kuin Muru Moulta. Tosi hyvää pohdintaa. Voit varmaan kaikille ihmettelijöille linkata sitten tämän kun alkavat kysymään milloin meinaat alkaa ”tekemään sitä mitä muutki järkevät ihmiset”.
Olen itse vielä opiskelija, enkä ole ehtinyt kokea sitä valmistumisen jälkeistä työelämää vielä ollenkaan. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että Sodankylään tullaan jäämään Markun töiden vuoksi ainakin hetkeksi (vuosiksi). Niin kauan kun itse saan sieltä myös töitä, aion olla tyytyväinen. Raha tuo onnea siinä mielessä, että niille reissuille aina pääsee.
Sen verran on kyllä stressannut kun olen hakenut töitä, että milloin niihin reissuihin sitten oikein ehtisi? Mitä jos minusta tulee sellainen tyyppi joka on ensimmäisenä työpäivänä kysymässä jo seuraavalle kuulle palkatonta vapaata pitkän viikonlopun reissua varten? Miksei sais kysyä? Olen erittäin samaa mieltä tuosta tahdon tehdä työt joustavasti enkä välttämättä 8-16.
Nostan sulle isosti peukkua Australia päätöksen takia, tätä sitten on mukava muistella myöhemmin. Saitpa ainakin seurata sydäntäsi. 🙂 Mie olen jo tehnyt kaikille ainaki selväksi, että jos mie haluan jonnekki lähteä, miehän lähen. Kenenkään muun takia en jätä menemättä tai kokematta. Siksi lähdin Islantiinkin. Seuraavan kerran otan toivottavasti ison askeleen Markun kanssa jonnekin. Haaveilemme Norjasta.
Sandra
19 helmikuun, 2015 at 6:55 amNiin, se mitä rahalla saa, voi tuoda onnea ja mikäs parempi tapa käyttää sitä kuin matkustelu! Nyt opiskelun jälkeen rahatilanne on kohentunut huomattavasti ja se on mahdollistanut monet ulkomaanmatkat. Toivottavasti myös itse löydät mieleisiä töitä Sodankylästä, kun valmistut. Ei liene ihan helppoa vai olenko väärässä?
Mulla on kanssa yksi matkustushullu kaveri, jolla on nyt esimerkiksi kuukauden kesäloma otettu seitsemässä (!) eri pätkässä, jotka on yhdistetty vuoden kaikkien yleisten vapaapäivien ympärille. Näin on haluttu maksimoida vapaat ja mahdollistaa mahdollisimman monet matkat. Myös palkattomat vapaat on vedetty tappiin ja ainakin vielä esimies on ymmärtänyt. Mulla on vinkki sun ”ongelmaan” (miten pyytää työn alussa palkatonta vapaata). Kun sut on valittu tehtävään, niin sano: ”Ai niin, sellainen pieni juttu, että mulla on jo valitettavasti varattu ensi kuulle tällainen matka ja ehdin varata sen jo silloin, kun en tiennyt tästä paikasta”. Työnantaja ei katso tätä mitenkään pahalla.
Norja olisi ihana! Keep on dreaming!
Terhi / Muru Mou
19 helmikuun, 2015 at 8:25 amKiva lukea sun ajatuksia aiheesta, ja menit vielä syvemmälle pohdinnoissasi. Australiaan lähtö on iso päätös, mutta kiva, että et ole huomannut lähipiirissäsi arvostelua tästä. Kun mä päätin lähteä vuodeksi Ausseihin, mä olin just saanut manageripaikan ja firma oli kouluttaut mut tulevaan tehtävään. Se ei vaan tuntunutkaan oikealta, joten pyysin virkavapaata. En saanut sitä, joten motivaation puutteessa mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua. Päätös, mitä en ole hetkeäkään katunut, mutta kyllä sain aika paljon kuraa niskaan työnantajan suunnalta (mikä vain vahvisti sitä, että irtisanoutuminen oli hyvä päätös), ja myös kollegat puhui selän takana. Oh well, unelmien tavoittelua ei kaikki aina ymmärrä 😀
Sandra
19 helmikuun, 2015 at 9:25 pmVoi, kurja kuulla, että jouduit ottamaan kuraa vastaan. Aika lyhytnäköistä työnantajalta – olisithan saattanut esimerkiksi vuoden kuluttua palata takaisin. Veikkaan, että reaktiot olisivat olleet todella paljon erilaiset jos olisit vaikka jäänyt äitiyslomalle, koska sitä pidetään paljon ”hyväksyttävämpänä”. Hyvä, että päätöksesi oli loppujen lopuksi oikea!
Itsellä kävi hyvä tuuri, kun sain vuodeksi virkavapaata. Helpottaa lähteä, kun on vielä varasuunnitelma, jos ei viihdykään Ausseissa. Olisin kuitenkin tehnyt saman päätöksen kuin sinäkin, jos virkavapaata ei olisi myönnetty.
Terhi / Muru Mou
19 helmikuun, 2015 at 10:45 pmLoistava juttu, että sait virkavapaata! On helpompi lähteä, kun tietää että voi palata samaan työhön takaisin. Mä kyllä vähän veikkaan, että viihdyt Australiassa 😉
Sandra
21 helmikuun, 2015 at 5:09 amSamaa luulen itsekin. Olin positiivisesti yllättynyt, että sen sain, mutta tajusin onneksi sitä ”röyhkeänä” pyytää. Harvoin mitään saa, jos ei avaa suutaan. On nyt ainakin plan B, jos en Ausseissa viihdykään.
Bea
19 helmikuun, 2015 at 8:40 amTämä postaus osu ja uppos! Oon seuraillut sun blogia nyt hetken aikaa ja löysin tänne hakusanalla Australia. Olen tradenomi, vakitöissä toimistossa ja viime syksyllä tuli mitta täyteen ja päätin että 2015 tulee olemaan muutosten vuosi! Ensin päätin hakea jatko-opiskelemaan, ja B-suunnitelmaa miettiessä alkoi Australia kiinnostaa, niinkin paljon että tällä hetkellä en ole varma lähdenkö toiselle puolelle maailmaa vailla suunnitelmia vaikka opiskelupaikka aukeaisikin! Päätös lopputilin ottamisesta ja vakityöpaikan jättämisestä oli loppupeleissä tosi helppo, ajatus suuremmasta muutoksesta kun on kuitenkin muhinut jo useamman vuoden… Nyt sitten katsotaan kuinka käy opiskelupaikan kanssa, Australian reissu (working holiday -viisumi ja menolippu) on kuitenkin jo vähän niin kuin mennyt sen ohi 🙂 Jännittävää! Nyt olen tosiaan vielä töissä ja koitan säästää (matka?)kassaa, mutta tämän vuoden puolella tarkoitus lähteä. Ja mielenkiinnolla seurailen myös teidän reissua 🙂
Sandra
19 helmikuun, 2015 at 9:30 pmVau, kuulostaa mahtavilta suunnitelmilta! Olet tehnyt rohkean päätöksen ja onnittelen sua sen ottamisesta. Hienoa, kun edessä on useampi hyvä vaihtoehto ja toivottavasti pystyt muodossa tai toisessa toteuttamaan molemmat, sekä opiskelut että Australian.
Itselläni oli jo useamman vuoden muhinut takaraivossa, että jotain elämässä olisi tehtävä. Jotain räjäyttävää, joka vie pois tavallisesta arjesta. En osannut tarkemmin määritellä sitä. Kun sitten tuli tilaisuus eteen, joka vaikutti täyttävän elämässä sen jonkin epämääräisen tyhjän kohdan, oli päätös helppo tehdä. Sen jälkeen kaikki on sujunut paremmin kuin tanssi – tuntuu kuin kaikki pienet asiat loksahtaisivat paikalleen melkein itsestään.
Kiitos paljon, kun kommentoit ja kiva kuulla, että seurailet reissuamme :). Mukavaa kevättä – toivottavasti se on uuden alku myös sinulle!
Bea
20 helmikuun, 2015 at 8:28 amPystyn niin samaistumaan tuohon sun kokemukseen! Itsekin joutui tosiaan jonkin aikaa antaa asian muhia ennen kuin tuli kunnon inspiraatio elämän muuttamiselle 🙂 Ja olo on parempi kuin aikoihin eli vaikka tulisi mutkia matkaan niin ainakin suunta on oikea 🙂 On joo hyvä että on kaksi vaihtoehtoa, mutta tietysti kun haluaisi saada molemmat heti 😀 Mutta pitää vaan luottaa siihen että elämä kantaa ja loppujen lopuksi asiat menevät juuri niin kuin niiden pitääkin! Hyvää kevättä ja tsemppiä suuriin muutoksiin teillekin 🙂
Sandra
21 helmikuun, 2015 at 5:08 amKiitos samoin. Uskon siihen, että jos jotain asioita todella haluaa, niin jotenkin ne loksahtaa kohdilleen. Toivottavasti näin käy myös sulle, ja saat molemmat haluamasi vaihtoehdot :).
Kthetraveller
19 helmikuun, 2015 at 10:43 amAsiaa kirjoitit ja hienosti. Minä kuulun siihen sarjaan että olemme miehen kanssa oman tiemme kulkijoita. Me olemme kuunnelleet sydäntämme, makustelleet vaihtoehtoja ja pohtineet miltä elämämme näyttäisi x vuoden päästä, olisimmeko tyytyväisiä päätöksiimme enää silloin. Tuolla yhdistelmällä olemme enemmän kuin tyytyväisiä. Me saimme aikoinaan ihmetyksiä koskien asumispäätöstämme, koska emme asustele hulppeaa 300 neliön omakotitaloa pääkaupunkiseudulla joka olisi tarkoittanut muun elämisen rajoittamista. Me valitsimme pienemmän asunnon ja matkustelun, joka ei monen ikäluokkani ihmisen silmissä näyttänyt kovinkaan viisaalta ratkaisulta. Viimeksi eilen mies sanoi kostein silmin luettuaan erästä juttua kuinka onnellinen oli meidän ratkaisusta nähdä maailmaa, sillä monet vanhukset ovat katuneet päätöstään jättää matkustelun eläkepäiville. Monasti se on jo liian myöhäistä tuolloin, kiitos Suomen huippueläkejärjestelmän joka pitää huolen siitä että Monosen auto alkaa jossain vaiheessa vierailla useasti työpaikoilla kun ihmiset kuolevat ns. sorvin ääreen.
Synkkiä pohdintoja itseltä kun vedän tuon kuolema-kortin esiin mutta kokemuksen syvällä rintaäänella voin sanoa että oikealla tiellä olet. Olet ymmärtänyt sen mikä on tärkeämpää elämässä joten jatka samaan malliin. You only live once 🙂
P.S: Se tunne kun saa elää omannäköistä elämää on tosiaan vapauttava!
Sandra
19 helmikuun, 2015 at 9:55 pmKiitos tästä kommentista ja oman tarinasi jakamisesta. Kuulostaa siltä, että te todella elätte sellaista elämää, johon itsekin pyrin ja jota kohti yritän koko ajan ottaa askelia. Hienoa, että voitte seisoa ylpeänä päätöstenne takana ja olla tyytyväisiä tekemiinne ratkaisuihin.
Surullista tietenkin puhua kuolemasta, mutta valitettavasti fakta on se, että elämästä ei voi koskaan olla täysin varma. Siksi en ikinä itse haluaisi elää vain esimerkiksi eläkepäiviä varten vaan haluan nauttia ihan tästä elämästä, joka minulla nyt on.
Kiitos! Miten hyvältä tuntuu, kun ajattelee, että on nyt menossa oikeaan suuntaan 🙂
Lotta Watia | Unagidon
19 helmikuun, 2015 at 6:20 pmIhanaa kun näitä asioita pohditaan ääneen. 🙂
Elämä on elämistä varten. Toiselle ne 8-16 ma-pe toimistotyöpäivät sopivat, toiselle eivät. Hyvähän se on, että kaikki eivät syty samoista asioista. Ei missään nimessä kannata kuluttaa elämäänsä siihen, että käyttää suurimman osan ajastaan sellaiseen, mistä ei saa mitään kiksejä.
Mä kuulun myös siihen porukkaan, joka kaipaa päiviinsä jotain erilaista. Liikkuva työ sopii mulle (kuten varmasti suurimmalle osalle matkabloggaajista!) erinomaisesti. Omannäköistä elämää. 🙂
Tsemppiä sulle Australiaan ja jatka sydämen seuraamista! 🙂
Sandra
19 helmikuun, 2015 at 9:32 pmNiinpä! Joskus tuntuu, että on yksin omien ajatustensa kanssa, eikä lähipiiristä tai työkavereista välttämättä löydy samalla tavoin ajattelevia ihmisiä. Olen todella iloinen, että aloitin blogin kirjoittamisen, sillä tämän kautta on tullut seurattua myös muiden samalla tavoin ajattelevien mietteitä. Aika moni meistä taitaa olla aika liikkuva ja levoton sielu.
Kiitos paljon ja kiva, kun kommentoit 🙂
Jerry / Pako Arjesta
23 helmikuun, 2015 at 7:29 amTämä oli jotenkin niin tyhjentävä postaus, mutta upealla tavalla. Kiitos tästä! Tiedätkin sen jo varmasti, mutta olen NIIN samaa mieltä kanssasi näissä asioissa. Onneksi tajusin alkaa kulkemaan omia polkujani tavalla tai toisella jo siinä vaiheessa, kun valitsin toisen lukion kuin mitä minulta oli alunperin odotettu. Siitäkin tuli pieni taistelu, mutta sain tehdä oman pääni mukaan ja sen jälkeen uskalsin tehdä muitakin itseäni koskevia päätöksiä miettimättä muiden mielipiteitä. Tällainen elämä on vain niin paljon palkitsevampaa kuin se normien mukaan eläminen.
Hienoa, että kirjoitit tästä ja on sitäkin upeampaa, että elät tämän mukaan!
Sandra
23 helmikuun, 2015 at 6:05 pmVoi kiitos! Ja kiitos postauksen mainitsemisesta Facebookissasi. Olet myös antanut kirjoituksillasi inspiraatiota lähteä tähän suuntaan 🙂
Jerry / Pako Arjesta
23 helmikuun, 2015 at 8:10 pmEipä kestä :). On kiva jakaa linkkejä postauksiin, joilla on itselle merkitystä ja jotka sopivat blogin aihealueeseen :).
Mahtava kuulla, että minullakin on ollut jokin osuus tässä :D! Kiitos! Ja voin sanoa sinulle, että samat sanat :).
Sandra
1 maaliskuun, 2015 at 3:22 pmKiitos Jerry. Tulipa tästä hyvä mieli!
ulla50
25 helmikuun, 2015 at 7:56 pmTää oli aivan paras kirjoitus. Jaoin tämän kavereillenikin. Kolahti kyllä mun tän hetkisiin ajatuksiin. <3 Kiitos tästä!
Sandra
1 maaliskuun, 2015 at 3:23 pmVau, kiitos tosi paljon <3. Kiva, jos pystyit samaistumaan ajatuksiini. 🙂
Jenni / Globe Called Home
27 helmikuun, 2015 at 10:30 pmAmen! Ihan samanlaisia ajatuksia täälläkin. Mä koen eläväni aika itseni näköistä elämää, mutta samalla koen, että mun elämä on aina matka. Jos jäisin vain paikoilleni tekemään samaa juttua vuodesta toiseen, niin se ei olisi mun näköistä.
Sandra
1 maaliskuun, 2015 at 3:35 pmHieno kuulla, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Tuo oli muuten myös hyvä lisäys, että vaikka jossain vaiheessa olisi päättänyt tehdä jotain, jonkin ajan kuluttua voi haluta taas tehdä erilaista asiaa. Ymmärsinkö oikein, mitä tarkoitat? Että vaikka olisi jokin unelma(työ), niin jossain vaiheessa ilmestyy niitä uusia juttuja, joita haluaa tehdä. Ihminen muuttuu ja tavoitteet muuttuvat siinä mukana. Itse kyllästyn aika nopeasti ja kaipaan vaihtelua, joten voin hyvinkin allekirjoittaa ajatuksesi. 🙂