Uskallusta, naiset!

Maaliskuun 8.päivänä vietettiin kansainvälistä naistenpäivää. Perinteisesti tämä on ollut päivä, jolloin miehet ostavat elämänsä naisille jotain pientä kivaa, kuten kukkia tai suklaata. Esimerkiksi Venäjällä on tapana, että miehet tuovat kukkia aivan jokaiselle naiselle, työpaikkansa naiskollegoista lähtien. Vaikka tämä perinne on sinänsä ihan suloinen, se silti mielestäni hieman laimentaa koko naistenpäivän sanomaa, joka on kuitenkin jotain paljon suurempaa kuin olla miehensä muistama tai hemmottelema.

Vaikka tasa-arvo miesten ja naisten välillä on ottanut erityisesti Pohjoismaissa valtavia harppauksia viimeisen sadan vuoden aikana, silti maailman mittakaavassa tekemistä riittää. Monessa maassa 15 – 19 -vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy on raskaus ja synnytys (lähde). Saudi-Arabiassa naiset eivät saa ajaa autoa. Lukuisassa maassa naisen kohtalo on olla miehensä määräysvallan alla sidottuna kotiin. Yhdysvalloissa keski-ikäiset miehet keskustelevat naisten oikeudesta aborttiin. Jopa täällä Australiassa, jossa asiat ovat maailman mittakaavassa todella hyvin, esimerkiksi lastenhoidon kustannukset ovat niin korkeat, että normaalituloisen perheen toisen vanhemman kannattaa jäädä kotiin hoitamaan lapsia, ja lähes poikkeuksetta tuo vanhempi on äiti. Minne tahansa mennäänkään, naisten ja tyttöjen liikkumatila, seksuaalisuus, ulkonäkö, pukeutuminen ja toimintamahdollisuudet ovat keskustelun, kritisoinnin, syyllistämisen ja kontrolloinnin kohteita.

Jos jatketaan ajatteluleikkiä vielä pidemmälle ja liikutaan hieman abstraktimmalle tasolle, jopa käyttämämme kieli, mieleemme iskostuneet ajattelumallit ja käytännöt ja lukuisat pienet näkymättömät asiat arjessamme vahvistavat mielikuvaa, että miehenä oleminen on normi ja nainen on poikkeus tuosta normista. Monessa kielessä sana mies on synonyymi sanalle ihminen. Monessa populaarikulttuurin tuotteessa mies on toimija ja naisen funktio on olla miesroolin tukija ja miesyleisön katseiden ja halun kohde. Hitto vieköön, jopa niin naurettava asia, että suurimmassa osassa Disneyn prinsessaelokuvia mieshahmot ovat enemmän äänessä ja käyttävät valtaosan dialogista, vaikka nainen olisikin itse elokuvan päähenkilö (lähde).

Miten tämä liikkuu matkailuun ja miksi kirjoitan tästä matkablogissa? Maailmalla matkustaessa olen monta kertaa tuntenut kiitollisuutta siitä, että olen saanut syntyä naiseksi tässä ajassa ja paikassa. Olen onnellinen siitä, että olen kasvanut tasa-arvoisessa Pohjoismaassa, jossa olen saanut opiskella, mitä haluan, valita haluamani puolison, elättää itseni haluamallani tavalla, kerryttää ja hallita omaa omaisuuttani ja unelmoida suuria ja tavoitella haluamiani asioita. Voin pukeutua miten haluan, liikkua kaupungilla vapaasti yksin tai yhdessä muiden naisten tai miesten kanssa ja sanoa mielipiteeni. Monessa vierailemassani maassa minulla on paikallisia naisia vapaammat liikkuma- ja toimintamahdollisuudet. Tiedostan, miten valtaistettu olen maailman naisten joukossa. En halua käyttää sanaa onnekas, sillä ihmisarvon toteutumisen ei pitäisi olla tuurista kiinni, vaikka se valitettavasti edelleen tässä maailmassa onkin.

Silti haluan sanoa meille kaikille mahdollisuuksia omaaville naisille, että: ”Rohkeutta, siskot!” Edelleenkin tyttöjä kasvatetaan varovaisiksi ja välttämään riskinottoa. Siinä missä poikalasta saatetaan kannustaa vaikkapa rakentamaan maja puuhun, vaikka touhussa tulisikin naarmuja ja kolhuja, helpommin tyttöä pyritään varoittelemaan, estämään,  kieltämään ja ohjaamaan rauhallisempien leikkien pariin. Sama varovaisuuteen kannustaminen jatkuu myös koulussa. Muistan vieläkin omalta kouluajaltani, miten liikunnan yhteistunnilla pojat pelasivat jääkiekkoa opettajan ohjaamina ja tytöt seisoskelivat kaunoluistimissaan kentän laidalla keskenään. Luin myös testistä, jossa opettajille lähetettiin arvioitavaksi sama äidinkielen aine ja ainoana erona osalle opettajista kerrottiin, että kirjoittaja on tyttö ja osalle, että poika. Poika sai kiitosta vaudikkaasta juonesta ja sisällöstä, tytön arvioinnissa keskityttiin pilkku- ja kielioppivirheisiin. Myös aikuisena naiset eivät välttämättä kärjistäen hae työpaikkaa, jolleivat täytä jokaista kohtaa vaatimusluettelosta; mies hakee, jos hän täyttää kaksi, vaikka saappaat olisivatkin hieman liian isot täytettäväksi.

Ei ihme, että meistä tulee varmistelijoita, kympin tyttöjä, turvallisuushakuisia, taipuvaisia miellyttämään muita, uhrautujia, tunnollisia suorittajia ja huijarisyndroomasta kärsiviä. Tästä syystä on ollut viime aikoina hieno lukea upeista ja rohkeista inspiroivista naisista, oman elämänsä #girlbosseista, hurjista soolomatkaajista, heistä jotka nousevat vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja heistä, jotka uskaltavat seurata intohimoaan. Heistä, jotka ovat rohkeita, kukin omalla yksilöllisellä tavallaan. Inspiroidu lisää esimerkiksi tästä loistavasta Seikkailijattaret-verkkosivustosta.

Monta kertaa olen itse tarvinnut uskallusta ja toivonut, että olisin rohkeampi. Omassa elämässäni eniten rohkeutta on vaatinut hypätä tuntemattomaan ja lähteä maailman toiselle puolelle ilman tietoa pärjäämisestä ja työpaikasta. Valtavasti rohkeutta on vaatinut myös tehtyjen valintojen, omien arvojen ja maailmankuvan kyseenalaistaminen. Rohkeutta on vaatinut se, että on kohdannut itsensä silmästä silmään ja hyväksynyt sen, joka katsoo peilistä takaisin. Joka päivä edelleenkin tarvitsen rohkeutta, jotta voin vakuuttaa itselleni, että kaikki on hyvin, vaikka tulevaisuus on vielä auki ja epävarma. Niinä öinä, jolloin herään kääntyilemään sängyssäni ja hermoilen, kerron itselleni, että rohkeus ei ole pelon puutetta. Rohkeus on toimimista pelosta huolimatta. Sitä, ettei lamaannu ja pysy paikallaan vain siksi, että paikallaan olo on turvallisempaa. Oikeastaan kun asiaa miettii, rohkeus vaatii tavalla tai toisella pelon kaverikseen ollakseen olemassa – pelko ikään kuin työllistää rohkeuden.

En sano, että kaikkien pitäisi tehdä, kuten olen itse tehnyt. Ei kaikkien tarvitse lähteä reissaamaan maailman toiselle puolelle. Jollekin toiselle valtavasti rohkeutta voi vaatia oman yrityksen perustaminen, isompien työvastuiden hankkiminen, epätyydyttävistä töistä irtisanoutuminen, parisuhteen päättäminen, yksin matkalle lähteminen, äidiksi tuleminen tai oman haavoittuvaisuuden paljastaminen. Meillä jokaisella on omat taistelumme ja omat taistelukenttämme. Yhtä lailla voimme silti olla rohkeita omalla tavallamme, tavoitella taivaita, unelmoida suuria ja pyrkiä olemaan se paras versio itsestämme (joka ei todellakaan välttämättä tarkoita sitä laihointa, timmentä, lihaksikkainta, ahkerinta, kiireisintä tai mitään muutakaan superlatiivia).

Olen kirjoittanut tätä blogia kohta kolme vuotta ja sinä aikana olen tullut tietämään ja tuntemaan lukuisia uskomattoman inspiroivia naisia ja toki myös miehiä. Osa heistä kirjoittaa omaa blogia, osa on kertonut elämästään kommenteissa tai sähköposteissa tai osan olen tavannut muuta kautta. Osa on toteuttanut unelmansa maailmanympärysmatkasta ja osa on uskaltanut lähteä rakkauden perässä maailmalle. Osa on seurannut intohimoaan, paiskinut töitä ja tehnyt uraa rakastamallaan elämänalueella. En olisi itse uskaltanut lähteä, ellei minulla olisi ollut roolimalleja, elävän elämän esimerkkejä ja teitä, jotka uskalsitte ennen minua. Vitsi te olette upeita! Olkaa ylpeitä itsestänne!

Katson teitä ihaillen, rohkeat naiset!