Miten toinen vuosi Australiassa eroaa ensimmäisestä?

Nyt tulee kolme kuukautta täyteen toista vuottani Australiassa. Kun tulin maahan ensimmäiselle wh-vuodelleni, en osannut sanoa, haluanko jäädä vielä toiseksi vuodeksi. Suoritin kuitenkin toista vuotta varten vaadittavan farmityön, jotta optio viisumin jatkamiseen olisi olemassa. Rehellisesti sanottuna kun lentokoneeni nousi ilmaan Helsinki-Vantaalta tämän vuoden syyskuussa, en ollut vielä silloinkaan vakuuttunut, oliko toinen vuosi oikeasti hyvä idea. Yhden vuoden irtiotto tavallisesta arjesta on perusteltua ja normaalia, mutta onko toisesta vuodesta oikeastaan enää mitää järkeä? Jo tämän kolmen kuukauden jälkeen tunnen, että tämä vuosi on hyvin, hyvin erilainen kuin ensimmäinen.

Ensimmäisen vuoden alussa kaikki oli uutta, ihmeellistä ja pelottavaa. Jännitti, kun piti hoitaa pankkiasioita englanniksi. Jokaisesta hassunnäköisestä linnusta piti ottaa kuvia. Kaikki tuntui kalliilta, kun jotenkin kaupassa ajatteli hintojen olevan euroja. Identifioiduin reppureissaajaksi, backpackeriksi. Matkustin sinne, minne kaikki menevät, itärannikolle. Näin Sydneyn oopperatalon, ostin reppureissaajarannekoruja Byron Baysta, sukelsin Cairnsissa ja tanssin full moon partyissa Magnetic Islandilla. Asuin hostelleissa ja tunsin vain muita länsimaalaisia reppureissaajia. Olin töissä farmilla, join liikaa goonia eli paikallista halpaa pänikkäviiniä, en sanonut ”ei” millekään, sekoilin, halusin imeä itseeni kaiken ja janosin sitä, että minulla menee lujaa. Halusin karistaa itsestäni pois kaiken suorittamisen, yrittämisen, aikuisuuden ja sen, mitä se minulle symboloi, eli tylsyyden ja pysähtyneisyyden. Kun katson valokuviani ja videoitani tuolta ajalta, en tunnista sitä tyttöä, joka katsoo minua takaisin. Olin vapaa ja huumaantunut vapaudesta, ja samalla eksyksissä.

Jos kiteyttäisin kaiken yhteen lauseeseen, sanoisin, että ensimmäisenä vuotena menetin ja kadotin kaiken sen, mitä olin ollut ja olin, jotta voisin toisena vuotena löytää itseni uudestaan.

Tänä vuonna en ole kokenut hetkeäkään olevani reppureissaaja. Elän tavallista arkea ja elämääni rytmittää säännöllisyys ja se tavallisuus, josta halusin niin kovasti vuosi sitten eroon. Olen huomaamattani alkanut puhua itsestäni maahanmuuttajana ja pari kertaa puheeseeni on lipsahtanut ”meillä Australiassa” tai vielä rohkeammin ”me australialaiset”, vaikka tiedän, että se on minulta vielä vähän liikaa. Tuttavapiirini on laajentunut käsittämään myös sekä täällä vakituisesti asuvia maahanmuuttajia että täällä syntyneitä australialaisia. Pikku hiljaa opin, mikä viininviljelyalue on otollisin millekin rypälelajikkeelle ja tunnistan etiketeistä tuttuja viinitiloja. Juhlin paikallisia juhlapäiviä, olen alkanut ajatella englanniksi, vapaapäivinäni teen tavallisia juttuja tai tutkin lähialueita ja paikallisten tavoin arvostelen säännöllisin väliajoin hallitusta.

Olen alkanut oikeasti rakastaa tätä maata. Kiroan välillä Melbournen säätä, huonoja jugurttivalikoimia, höttöistä paahtoleipää ja boganeja (nimitys paikallisille white trash -väelle), mutta jokaiseen rakkaussuhteeseen mahtuu pieniä epätäydellisyyksiä. Rakastan puista lähtevää tuoksua, joka on voimakkaimmillaan aamuisin ja sateen jälkeen. Rakastan punaista erämaata, jossa karuus muuttuu kauneudeksi ja tyhjyys täyttää kaiken horisontissa. Rakastan merta ja rantaa, ja ymmärrän, miten niin monen elämä pyörii aaltojen ympärillä. Rakastan maan positiivista virettä, ystävällisyyttä ja avointa asennetta oli kyse sitten uusista ruokalajeista tai erilaisista valinnoista elää elämäänsä. Rakastan elämänasennetta, jossa elämässä onnistuminen ei tarkoita sitä, miten jouhevasti liikkuu opintoputkesta uraputkeen ja lopulta eläkeputkeen. Rakastan sesongissa olevia mangoja, joiden sisus on pehmeä ja kiinteä yhtä aikaa. Rakastan sitä laatua ja kunnianhimoa, jota täällä todella moni toteuttaa tai vaatii, kun on kyse ruoasta, viinistä tai kahvista. Rakastan hyvän kahvin tuoksua aina ja kaikkialla. Toki Suomessa on paljon asioita, joita arvostan ja kaipaan, mutta silti kokonaisuutena Australian elämäntyyli, ilmapiiri ja yleinen henki on jotenkin enemmän linjassa itseni kanssa. Jokin tässä maassa saa sieluni väreilemään.

Omalla kohdallani oli ehdottomasti oikea päätös tulla toiselle vuodelle, joka on ollut huomattavan paljon parempi kuin ensimmäinen. Elämäni on ehkä ollut tapahtumaköyhempää, hitaampaa, arkisempaa, mutta silti samalla täydempää, onnellisempaa ja jos voin käyttää tätä sanaa, viisaampaa. Kun ei tarvitse juosta joka ilta kokemassa jotain ja kiireellä koluta eri itärannikon kaupunkeja, pakonomaisesti elää villiä nuoruutta ja rähjääntyä reppureissussa, voi hengähtää, pysähtyä ja kokea elämää Australiassa lähes australialaisen silmin. Voi olla sinut itsensä kanssa, valita juuri ne retket ja kaupungit, joissa itseä kiinnostaa vierailla, valita kuntosalin yökerhon sijasta ja valita muutenkin, mihin aikansa ja energiansa kohdistaa.

Jos olisin tyytynyt olemaan Australiassa vain yhden vuoden, kokemukseni maasta olisi silti hyvä, mutta erilainen. Kyseessä olisi irtiotto, sapattivapaa, loma, jotakin joka on erillinen ja irrallinen tavallisesta ja normaalista arjesta. Toisen vuoden aikana olen päässyt sisään tavalliseen elämään, enkä koe tätä enää irtiotoksi. Australia on jättänyt jälkensä minuun ja tullut osaksi identiteettiäni hieman samalla tavoin kuin suomalaisuus on iskostunut jonnekin sisimpäni ytimeen. Tämän vuoden jälkeen minut voi viedä pois Australiasta, mutta uskon, että Australiaa ei voi enää viedä pois minusta.