Sekalaisia kuulumisia ja suunnitelmia ajasta Australian jälkeen

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen joskus vuonna 2014, jaoin henkilökohtaisesta elämästäni paljon enemmän. On oikeastaan jännä ajatella, että vaikka blogini yksi suurimmista aihepiireistä käsittelee omaan elämääni liittyviä pohdintoja ja unelmieni toteuttamista, jaan silti vain tietoisesti valittuja paloja elämästäni. Maalaan itsestäni tietynlaista kuvaa, kerron tietynlaista tarinaa ja jaan sosiaalisessa mediassa tietynlaista todellisuutta, jonkinlaista todellisuuden representaatiota. Kai joku voisi kutsua sitä henkilöbrändäämiseksi, mutta itse näen sen laajempana ihmisyyteen kuuluvana piirteenä. Kyllähän sitä jo ennen sosiaalisen median aikaa laitettiin paremmat vaatteet päälle, kun mentiin ihmisten ilmoille ja ajettiin se etupihan nurmikko ja siivottiin ne pahimmat autonromut liiterin taakse. Toki nykyinen some-aikakausi antaa enemmän työkaluja halutun imagon ja narratiivin rakentamiseen, mutta ei se toiminnan perimmäinen motiivi ole mihinkään muuttunut.

Älkääkä kysykö, miten tuollaisen arkisen otsikon jälkeen jo ensimmäisessä kappaleessa alan pohtia noinkin syvällisiä. Postauksen tarkoitus oli tosiaan vain päivittää kuulumisia. Ja nimenomaan niitä oikeita kuulumisia, ei vain sitä pelkkää ”elän unelmaani” -hehkutusta.

Mennään siis niihin kuulumisiin; siihen, mitä minulle oikeasti kuuluu sen tarkoin valitun narratiivin ja some-imagon takana. Paljon on myös kysytty, että mitä suunnitelmia minulla on Australian jälkeen. On jopa menty niin syvälle ja kysytty, onko tätä Sandraa enää Australian jälkeen ja onko tätä blogia enää ilman Australiaa.

Tässä kenties jotain vastauksia noihin kysymyksiin.

Työt. Tästä aiheesta tulee välillä kriittistä kommenttia blogiin ja ilmeisesti joku kuvittelee, että reissaan täällä maailmalla blogista tienattujen tonnien turvin. Pahoittelen, jos olen missään vaiheessa antanut tällaisen kuvan, sillä tähän päivään mennessä en ole saanut enkä tavoitellut latin latia tämän blogin kautta.  Tämä on puhdas harrastus, ja ne rahat on tienattu ihan jossain muualla. Olen tällä hetkellä töissä täällä Australiassa ja suunnitelmissa on tehdä töitä maaliskuun loppuun asti ja käyttää viimeinen kuukausi Australiassa matkusteluun. Sain eilen kuulla, että saanen pienen ylennyksen töissä, sillä esimieheni aloittaa isyysloman piakkoin ja alan tuuraamaan häntä. Saan vähän enemmän vastuuta, palkka nousee ja työtunnit tuplaantuvat, sillä alan tekemään hommia kokopäiväisesti viitenä kuutena päivänä viikossa.

Elämä Suomessa häämöttää jo kuitenkin edessä ja olen laittanut muutamia hakemuksia kesätöihin. Tuntuuhan se vähän oudolta kohta kolmekymppisenä hakea kesätöitä itseään kymmenen vuotta nuorempien kanssa, mutta mitä väliä. Sen verran nirsoksi olen ryhtynyt, että en ole edellisvuoden tapaan hakenut kaikkea mahdollista, vaan olen yrittänyt ajatella vähän pidemmällä tähtäimellä ja hakenut hommia, joita voisin kuvitella tekeväni hieman pidemmänkin aikaa. Tämä etäisyys tuntuu kuitenkin haastavalta ja luulen, että rekrytoijilla voi olla jonkinlainen este valita hakemuspinosta sellainen, jolla ei ole edes suomalaista puhelinliittymää, joka elää aivan eri vuorokausirytmissä, saapuu Suomeen vasta toukokuussa ja ehdottaa haastattelua skypellä. En ole kuitenkaan jaksanut stressata työnhakua Suomessa ja olen päättänyt, että jos kesätöitä ei löydy, aion toteuttaa yhden haaveeni interrailista Euroopassa. #koskamävoin (*please note the sarcasm*)

Matkustelu. Kun olen seurannut muita reissaajia Australiassa, olen kyllä todella kiitollinen, että sain nopeasti töitä, joita olen voinut tehdä kohta täydet kuusi kuukautta. Ilman tätä en olisi voinut tehdä niitä reissuja, joita nyt suunnittelen. Huhtikuun 11.päivä lähden Perthiin, josta alkaa länsirannikon valloitus. Länsirannikon retki päättyy Broomeen, jossa vietän pari päivää ja sieltä lennän takaisin Melbourneen, jotta voin palata Abu Dhabin ja Berliinin kautta takaisin Suomeen. Kuitenkin hetken mielijohteesta päätin lähteä uudestaan käymään Ulurulla, joten maaliskuun lopussa lähden Adelaideen ja sieltä taas Alice Springsiin ja Alicesta Melbourneen, jossa olen yhden yön, ja lähden Perthiin. Hullua, mutta miksei. Jos olisi ollut fiksu, olisi voinut lentää suoraan Alice Springsistä Perthiin, mutta jo aiemmin ostettuja lentoja ei saanut vaihdettua.

Henkilökohtaista. Suomesta on ikävä oikeastaan vain perhettä, ja ilman heitä en tiedä, palaisinko maahan enää. Siskonpoika kasvaa kovaa vauhtia ja on vain ajan kysymys, koska pikkumies lähtee kävelemään. Tämä on yksi näitä ulkomailla asumisen huonoja puolia, kun pakostakin jää paitsi perheen hienoista hetkistä, juhlista ja merkkitapahtumista. Kuitenkin vielä harmittavampaa on, että ei voi olla läsnä, jos jotain  ikävää tapahtuu, ja valitettavasti näitä surullisiakin uutisia on jouduttu ottamaan vastaan.

Elämä Australian jälkeen? Välillä kysyn oikeasti itseltäni, onko elämää Australian jälkeen. Sellaisella antaumuksella olen antanut sydämeni tälle maalle, että täältä lähteminen tuntuu melkein kuin ystävyys- tai parisuhteen loppumiselta. Mitä tapahtuu tälle blogille, jonka aihepiiri on käsitellyt enemmän tai vähemmän elämää Australiassa lähes koko blogin kohta kolmevuotisen historian ajan?

Vaihtoehdoista ei ole pulaa. Voisin palata edelliseen työpaikkaani, sillä periaatteessa virkavapaani päättyy huhtikuussa. Voisin palata Australiaan jollain muulla viisumilla, kuten opiskelijaviisumilla. Lukukausimaksut kuitenkin ovat todella kalliita, joten ainakin toistaiseksi tämä vaihtoehto ei tunnu todennäköiseltä. Voisin etsiä Suomesta töitä ihan joltain muulta alalta. Voisin hakea working holiday -viisumia Uudesta-Seelannista ja jatkaa tätä muka huoletonta reppureissaajaelämää. Vaihtoehtojen määrä on oikeastaan ylellisyyttä, mutta samalla se tekee elämästä vaikeaa. Mitä teet, kun haluat vähän niin kuin kaiken?

Kai sitten lähdet tavoittelemaan sitä kaikkea. Olen päättänyt kokeilla jotain erilaista ja yritän päästä opiskelemaan journalistiikkaa Tampereelle. Ehkä jonain päivänä voin työskennellä ulkomaantoimittajana ja tehdä tätä kirjoittamista ihan työkseni. Tiedostan kuitenkin, että journalistiikkaan ei ole helppo päästä, erityisesti jos et voi tulla valituksi siinä kiintiössä, joka on varattu ensimmäistä kertaa yliopistoon hakeville. Olin jo päättänyt, että kerron tästä vasta, jos pääsen sisään ja vaikenen asian kuoliaaksi, jos en pääse. Sitten mietin, että mitä sitten, jos en pääse. Jos se on jonkin tason epäonnistuminen, niin sitten se on, mutta miksi häpeisin jotain sellaista. Tässä blogissa olen aika avoimesti avannut omia unelmiani, ja onkin realistista kertoa myös niistä, jotka eivät välttämättä toteudukaan. Ainakin yritän ja jo se on enemmän kuin moni tekee. Olenkin tässä semilaiskasti lueskellut pääsykoekirjaa vapaapäivinä, ja viikko Suomeen palaamiseen jälkeen koetan onneani pääsykokeessa toukokuun 10.päivä. Jos pääsen sisään, jään luonnollisesti Suomeen hieman pidemmäksi aikaa. Yritän löytää työn opiskelun oheen ja jos tuuri käy, saada lainan ja ostaa pienen asunnon.

Toinen juttu, johon intohimoni on syttynyt, on tämä luonnossa retkeily ja toivoisin ehkä joskus tulevaisuudessa tekeväni sitä tavalla tai toisella työkseni. Haluaisin tuottaa muille samanlaisia elämyksiä kuin itse olen parin vuoden aikana kokenut, mahdollistaa once in a lifetime -kokemuksia ja päästä mukaan toteuttamaan muiden haaveita. Missä muodossa, missä maassa, miten ja millä meriiteillä on vielä auki, mutta ajatuksen tasolla pyörittelen tällaisiakin suunnitelmia. Toistaiseksi kuitenkin tyydyn nauttimaan itse näistä elämyksistä, mutta samalla pidän silmät auki myös muille mahdollisuuksille.

Ja se Australia. Ei se mihinkään katoa. Palaan kyllä maahan ehdottomasti uudestaan, ehkä jo ennemmin kuin ulkopuoliset tai minä itsekään arvaan. Tässä maassa on liian monta paikkaa näkemättä ja liian monta ihmistä, joita ei halua hyvästellä lopullisesti. Aion myös toteuttaa sen vuoden Uudessa-Seelannissa. Ja interrailin Euroopassa. Ja monen muun asian.

Haluan tällä postauksella sanoa, että elämäni ei ole pelkkää huoletonta reissausta vailla huolta huomisesta. Tässä blogissa eivät näy aamuyön unettomat tunnit, työnhaun hylkäykset, väsyttävät työpäivät, sairastumiset, penninvenyttäminen tai surulliset tapahtumat. Tämä on kanava, jossa keskityn kertomaan elämästäni matkailun näkökulmasta. Se, mikä olen työntekijänä, kumppanina, ystävänä, tyttärenä, sisarena, tätinä tai kokonaisena ihmisenä on jotain aivan muuta.

Haluan kuitenkin keskittyä positiivisiin asioihin, sillä se vain tekee itselleni paremman mielen. Haluan tavoitella unelmiani, jopa niitä ei niin järkeviä, silti unohtamatta elämän realiteetteja. Tiedostan, että olen onnekas ja etuoikeutettu moneen maailman ihmiseen verrattuna ja minulla on hyvät mahdollisuudet toteuttaa kaikkea, mitä ikinä saan päähäni toteuttaa. Arvostan ja vaalin sitä etuoikeutta.

Elämä ja blogi jatkuu, vaikka lähden Australiasta. Palaan tänne vielä monta kertaa.