Suomi vuoden jälkeen – miltä kaikki näyttää?

Annoin tarkoituksella itselleni aikaa noin viikon ennen tämän postauksen kirjoittamista, sillä halusin antaa uutuudenviehätyksen ja alun vaaleanpunaisen usvan hieman kulua, jotta pääsisin aistimaan Suomea aidommin ja analysoimaan tuntojani realistisemmin. Lähdin Australiasta 30 asteen lämmöstä, kaupungista, joka sykki elinvoimaa ja oli täynnä ihmisiä kaikkialta maailmasta. Lähdin keskeltä kulttuuria ja urbaania city-elämää ja palasin Tampereelle, pieneen punatiilisten piippujen koristamaan kaupunkiin, joka keväästä huolimatta edelleen hytisee viimaisen lumipyryn kourissa. Miltä elämä tuntuu täällä? Tunnistanko vanhaa kotikaupunkiani enää samaksi? Onko vuosi ulkomailla auttanut näkemään jotain eri tavalla? Näenkö itseni erilaisena?

Anonyymistä näkyväksi

Tämä muutos on ollut sellainen, johon en ole osannut varautua. Melbournessa asuessani olin täysin anonyymi ja pystyin kulkemaan kadulla tuntemattomana. Minun ei tarvinnut välittää vaatteista, ei siitä, miltä näytin, keiden kanssa kuljin tai mistään muustakaan. Olin tuntematon, vapaa jollain tavalla ja ehkä jopa merkityksetön muille. Pystyin hukkumaan ihmismassaan ja puikkelehtimaan muiden lomitse ja olemaan näkymätön niin halutessani. Suomessa ja pienessä kaupungissa koen olevani paljon enemmän katseiden kohteena, näkyvillä, vaikka en osaa tuota abstraktia tunnetta kovin selkeästi kuvailla. Kun ihmisiä on vähemmän ja he ovat homogeenisempiä, yksilö erottuu enemmän. Tuttuja tulee vastaan koko ajan ja muut ovat kiinnostuneita, mitä minulle kuuluu. Olen jatkuvasti kättelemässä uusia ihmisiä, halaamassa vanhoja tuttuja, kertomassa kuulumisiani, olen paljon enemmän merkityksellinen ja huomattu. Tämä tunne seuraa minua liikkuessani kaduilla, kaupoissa tai lenkkipolulla ja se vaikuttaa siihen, että tiedostan itseäni ja tekemisiäni paljon enemmän.

Minut määritellään eri tavoilla

Australiassa minut määriteltiin reppureissaajaksi, suomalaiseksi, eurooppalaiseksi, maahanmuuttajaksi tai länsimaalaiseksi. Minut nähtiin täysin erilaisena kuin nyt täällä Suomessa, ja tämähän on ihan luonnollista. Mikä kuitenkin on yllättävää, että minut nähdään myös Suomessa hyvin erilailla kuin ennen Australian matkaani. Ennen identiteettini määriteltiin aika vahvasti tekemäni työn ympärille tai sitä ennen opintojeni ympärille, mutta nyt kuulen yhä enemmän sanoja ”maailmanmatkaaja”, ”Australia” tai ”seikkailija”, kun muut puhuvat minusta. Olen hirveän mielissäni tästä muutoksesta ja samalla haluan tiedostamatta ja ehkä jopa välillä tiedostaenkin vahvistaa ja toisintaa tätä määritelmää omilla kertomuksillani ja puheillani. Jos minut joka tapauksessa lokeroidaan johonkin, otan paljon mieluummin maailmanmatkaajan lokeron kuin mitään muuta. Yhtä lailla näen myös itseni eri tavalla, ja työn merkitys oman identiteettini määrittäjänä on heikentynyt, kun taas joidenkin muiden ominaisuuksien merkitys on vahvistunut.

Kuljen vieraana tutussa kaupungissa

Tutut maisemat ovat edelleen tuttuja, mutta näen ne nykyään vieraan silmin. Kuljen kaupungilla kuin unessa. Tiedän reitit joka paikkaan, mutta silti katson entistä kotikaupunkiani ulkopuolisena. Huomaan pieniä yksityiskohtia, huomaan kauneutta itsestäänselvyyksissä, näen asioita jotka ennen olivat tuttuudessaan muuttuneet näkymättömiksi ja uskokaa tai älkää, arvioin kaikkea vähemmän kriittisesti. En kiinnitä harmauteen tai rumiin taloihin niin paljon huomiota, vaan näen Tampereen aika nättinä kaupunkina, jossa kaikki on todella lähellä, liikennettä on hirveän vähän ja moni asia on todella sympaattinen. Rehellisesti luulin, että Suomi tuntuu ankealta ja tylsältä, mutta loppujen lopuksi kyse on ollut pitkälti omasta asenteesta. Mihin suuntaan katseeni, sitä näen. Jos kiinnitän huomioni kauniisiin yksityiskohtiin, suhtaudun ympäröiviin ihmisiin positiivisesti ja näen ympärilläni mahdollisuuksia, uskon, että kauneus, positiivisuus ja mahdollisuudet seuraavat minua minne menenkin.

Ulkoistan itseni tästä säästä

Ilmat ovat olleet Suomessa oloni aikana aika huonot. Kylmä viima piiskaa kasvoja ja aamuisin pakkanen on ollut todella tuntuva. Tiedän kuitenkin, että kevät on tulossa, päivisin on jo valoisaa pitkään ja sisällä on kuitenkin lämmintä. Osaan jotenkin ulkoistaa itseni kylmyydestä. En ajattele sitä, enkä vello siinä, vaan suuntaan katseeni tulevaisuuden lämmittävään kevätaurinkoon. Ensimmäisenä kaikki kyselevät minulta, että miten kestät tätä säätä, mutta ei tämä ilma minua häiritse.

Ihmiset näyttävät kovin samanlaisilta

”Yllätyt, miten paljon täällä on maahanmuuttajia”, sanottiin. ”Tampereen katukuva on täysin muuttunut”, sanottiin. No, en tiedä, minusta kaikki ihmiset näyttävät edelleen kalpeilta, isokokoisilta muumimöhmelöiltä, jotka tallustavat eteenpäin juro ilme naamalla ja hieman nukkavierun näköisinä. Ehkä en osaa rekisteröidä enää yhtä tiedostaen ei-perinteisen suomalaisen näköisiä ihmisiä, mutta maahanmuuttajien paljoudesta puhuminen tuntuu kyllä aika liioittelulta. Australiassa Melbounessa katukuvassa oli usein 70 – 90 % ihmisistä muita kuin vaaleita länsimaalaisia, joten itse en panisi pahaksi, jos saisimme edelleen lisäväriä tänne Suomeenkin (älkääkä nyt kukaan tulkitko tätä, että olisin sitä mieltä, että rajat auki vapaasti kaikille).

Välillä ihmisiä tekisi mieli vähän ravistella

Näen Australian avoimen asenteen ja hyväntuulisuuden yhteiskuntana, jossa tuntemattomille vaikkapa julkisissa liikennevälineissä juttelu on sosiaalisesti hyväksyttävää ja kaduilla vastaantulevia voi katsoa silmiin ja jopa hymyillä ilman hullun leimaa. Kieltämättä Suomessa tekisi välillä mieli tarttua ihmisiä olkapäistä ja ravistella oikein kunnolla heidät ulos jostain kuvaannollisesta kuoresta. Ihmisten asennot ja nonverbaaliset eleetkin kasvojen ilmeestä puhumattakaan viestivät sisäänpäinkääntyneisyyttä ja ”älä vain ota muhun kontaktia” -asennetta. Tiedän, ettei ihmiset ole niin juroja pahuuttaan, vaan siksi, että se on sosiaalinen käyttäytymiskoodi täällä, että halutaan vetäytyä omaan yksityiseen maailmaansa. Ihan kiusallaankin yritän pienillä tavoilla murtaa tätä ja esimerkiksi olen ottanut aamulenkillä tavaksi hymyillä vastaantulijoille ja sanoa heille hyvät huomenet. Yllättävän moni katsoo vaan pitkään silmät lautasina, eikä oikeasti sano mitään takaisin. Mutta ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu…

Näen mahdollisuuksia paljon enemmän

Moni sellainen asia, josta ennen olisin ajatellut, että ”eihän noin voi tehdä”, on nykyään ihan mahdollinen. En juurikaan vaivaa päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja pitävätkö he näitä tempauksiani kovin järkevinä. Tämä on tuonnut ajatteluun hirveästi vapautta, kun muiden ihmisten ja laajemman sosiaalisen yhteisön luomat kahleet ovat karisseet pois. Vaihtoehtoja ei ole pelkästään tullut ajatteluun enemmän, vaan mahdollisuuksien suuruus on myös kasvanut. Otetaan esimerkiksi jonkin uuden alan opiskelu. Ennen olisin ensimmäisenä ajatellut: ”Eihän noin voi tehdä, opiskella tässä iässä enää uutta tutkintoa, kun on vanha jo tehty. Sitten olisin niin ja niin vanha kun valmistun, eikä kukaan ottaisi sellaista enää töihin. Lähes kolmevitonen tekemässä jotain työharjoittelua, johan ihmiset jo nauraisi sellaiselle”. Ensimmäinen askel ajattelun muutoksessa on mennyt jotenkin näin: ”Uuden alan opiskelu olisi kyllä mahtavaa ja nykyäänhän koko elämä on uuden oppimista tavalla tai toisella. Tämä ala kiinnostaa mua kyllä tosi paljon. Voisin hyödyntää mun kauppatieteellistä tutkintoa tämän uuden alan kanssa, ja se varmasti avaisi erilaisia ovia helpommin. Suomessa tätä voi opiskella sitten Helsingissä ja Oulussa, pitäisiköhän hakea molempiin yhteishaussa?”. Yksi askel pidemmälle menee jotenkin näin: ”Tämä ala kiinnostaa, joten etsin ihmisiä, jotka jo nyt ovat kyseisellä alalla töissä ja selvitän, millaisia töitä he tekevät. Kyselen, mitä he ovat opiskelleet, missä firmoissa olleet töissä ja miten he ovat päätyneet noihin unelmahommiin, joissa itse haluaisin olla. Otan selvää hyvistä kouluista maailmalla, miten niihin haetaan ja millaisia pääainevalintoja voisin tehdä. Mietin jo nyt, voisinko tehdä sellaisia valintoja, jotka veisi mua kohti noita unelmien hommia. Mitä voisin tehdä erilailla, että erottuisin muista ja pystyisin tuomaan jotain erilaista lisäarvoa tekemisiini?” Huomaatteko eron? Taking one step further.

Itsevarmuus on lisääntynyt

Vuodessa on oppinut tietämään enemmän, mitä haluaa ja uskaltaa sanoa sen muillekin. Nyt kun olen esimerkiksi hakenut töitä Suomesta kesäksi, en ole yrittänyt keksiä mitään diipadaapa mielistelyvastauksia, vaan ihan suoraan sanonut omat tavoitteet ja miksi haen töitä ja miksi olisin niissä hyvä. Ehkä tämä on toiminut, sillä nyt olen ollut Suomessa viikon ja olen saanut eiliseen mennessä kolme työpaikkaa.

Suomi on aikalailla maailman laidalla

Aiemmin olen jotenkin loukkaantunut Suomen puolesta, kun olen kuullut puhuttavan siitä Euroopan periferiana. Onhan se sitä. Kyllähän me täällä pohjoisessa ollaan aika kaukana siitä, missä suurin action tapahtuu ja meidän maailmankuva on hirveän Suomi-keskeinen. Suomi on mallimaa, täällä on huippukoulutus ja me ollaan esimerkkinä muille teknologisessa kehityksessä. Tätä diskurssia kuulee edelleen ja näinhän meille opetettiin yhteiskuntaopin tunneilla koulussa. Rehellisesti sanottuna Suomi ja suomalaiset ovat aika merkityksettömiä eivätkä sano oikein mitään suurimmalle osalle maailman ihmisistä, mikä ei välttämättä ole pelkästään huono asia. Meidän yliopistomme ovat parhaimmillaankin keskinkertaisia, täällä ei riittävästi tueta erityisen lahjakkaita oppilaita huippusuorituksiin vaan keskitytään heikoimpien tukiopetukseen, epäonnistumisesta ja konkursseista seuraa edelleen voimakas stigma, eikä me teknologian kehityksessäkään olla enää maailman kärkeä.

Ehkä Suomen tuntemattomuus voisi olla alku jollekin positiiviselle ja antaa meille vapautta miettiä, voisiko Suomi-kuvaa rakentaa jollain uusilla tavoilla tai voidaanko me järjestellä asioita meidän yhteiskunnassamme innovatiivisemmin. Kaikki turhan byrokratian ja sääntöviidakkojen purkaminen on tervetullutta, mutta peräänkuuluttaisin vieläkin rohkeampaa asennetta. Koska tämä ei ole poliittinen blogi, en mene näihin asioihin tämän syvemmälle. Sanon vain, että koska me kuitenkin ollaan ihan syrjässä eikä kukaan tiedä meistä mitään, jos me yritetään jotain erilaista ja vaikka vähän mokataankin, niin se ei haittaa.

Jos aina tekee kaiken samanlailla eikä koskaan yritä rohkeasti jotain erilaista, ei ehkä mokaa ja menetä kasvojaan. Mutta halutaanko tyytyä vain siihen? Näin ajattelen ainakin oman elämäni suhteen. Jos teen jotain erilailla, otan riskejä, epäonnistun ja totean, ettei tämä ehkä ollutkaan hyvä homma, olenpahan ainakin tehnyt omia valintoja ja yrittänyt jotain erilaista. Vähintäänkin olen oppinut aimo annoksen itsestäni ja maailmasta. Koska en juurikaan välitä, mitä muut ajattelevat, niin miksi kantaisin hirveästi huolta siitä, että muut pitäisivät minua epäonnistuneena? Itse ajattelen, että olen epäonnistunut, jos en edes yritä.

Vuosi ulkomailla on auttanut näkemään Suomen ja elinpiirini täällä ulkopuolisen silmin. Liikun jatkuvasti vierauden ja tuttuuden välimaastossa. Pelkäsin, että Suomi tuntuu tylsältä ja ankealta Melbournen sykkeen ja Australian kokemusrikkaan vuoden jälkeen, mutta yllätyksekseni suhtaudun maahan jopa vähemmän kriittisesti kuin ennen lähtöäni. Kieltämättä tähän vaikuttaa tietoisuus siitä, etten tule jäämään tänne. Olenhan vain vierailija, joten voin keskittyä näkemään positiiviset asiat, nauttia huolettomasti elämästä, olla läsnä tavallisessa arjessa. Samalla tämä on kuitenkin minulle tuttua, joten tiedän, miten täällä tulee toimia ja voin käyttää tätä tietoa hyväkseni.

Suhteeni Suomeen on parempi kuin pitkään aikaan.

Miten te muut ulkosuomalaiset tai pitkään ulkomailla asuneet olette nähneet Suomen sinne palattuanne tai siellä vierailtuanne?